Ayampe

Olin viime viikolla työn puolesta Guayaquilissa ja päätin jatkaa sieltä rannalle, kerta olin jo puolessa välissä matkaa. Olin kuullut syrjäisestä rannasta nimeltä Ayampe, joten sinne suuntasin siis.

Ayampeen päästäkseni piti otin bussin Santa Elenaan ja sieltä kohti Puerto Lopezia ja pyysin lipunmyyjää tiputtamaan minut kyydissä Ayampessä. Täällä bussissa matkustamisen hyvä puoli on (sen lisäksi että ne ovat usein tupaten täynnä, kuumia, pysähtelevät kolmen metrin välein ja joko radiosta raikaa täysillä musiikki tai televisiossa näytetään Van Dammen actionleffoja), että kuskille ja lipunmyyjälle on kunnia-asia, että matkustaja löytää perille. Koskaan ei siis tule vastaan samanlaisia mutinoita kuin Helsingin paikallisbussissa. Ayampeen saapuessani satoi vettä ja kylä oli niin pieni, etten meinannut huomata sitä.

Pari ensimmäistä hostellia oli täynnä, mutta onneksi kaveri oli antanut mukaan kaverinsa siskon poikakaverin (kyllä, näin nämä kontaktit toimivat...) yhteystiedot, jonka sedällä oli hostelli kylässä. Sieltä löytyi minulla oma kiva pieni rantamökki.

Pari päivää siis ihan vain loikoilin autuaan huolettomana rannalla torkkuen ja kirjoja lueskellen. Ranta tosiaankin oli kaunis ja rauhallinen, paikalla vain muutama surffari. Sain loppuun lähes neljä kuukautta yöpöydällä lojuneen kirjan elämästä Pohjois-Koreassa, sekä lähes kokonaan luettua yhden Paulo Coelhon teoksista. 

Ilma oli lämmin mutta pilvinen, joten tietenkin jäi aurinkorasvat liian vähälle ja nahka pääsi kärähtämään. Sunnuntaina matkustin mitättömät 10 tuntia takaisin kotiin, palanut selkä tuntui tosi kivalta bussin penkkiä vasten. Lämpötilan muutos rannikolta vuoristoon ei tehnyt hyvää, sillä heti iski flunssa ja nyt on nokka tukossa.

Uusi viisumi trallalaa

Nyt minulla se on: toistaiseksi voimassaoleva ammattilaisviisumiiiiiIIIAAAAIIIIIIIIIIIIIIIIIWWWWUUUUUAAAAAAAIIIIJJJJJEEEEEEEEEE!!!

En tajua mikä bloggeria vaivaa!!! Se lisää kuvaan tuommoisen ihmeellisen sinisen hohteen minun hampaisiin, joita alkuperäisessä kuvassa ei ole. No, en jaksa tapella tekniikan kanssa mutta tietäkää, että MINUN HAMPAAT EIVÄT OIKEASTI OLE SINISET.

Kerrottakoon nyt mitä kyseinen viisumi vaati, jos jokin haluaa lähteä samaan leikkiin:

Suomessa: 

Rikosrekisteriote, jonka kiitokset suomen ihanille, asiansa osaaville ja asiakkaan tarpeet huomioon ottaville viranomaisille saa suoraan espanjankielisenä.

Yliopistotutkinnot (kandi- ja maisteri) ja niistä notarioidut kopiot.

Sekä rikosrekisteriotteeseen sekä kopiohin tutkinnoista apostille-leimat, jotka saa maistraatista.

HUOM! Molempiin tutkintoihin oma leima! Minä tyhmyyksissäni otin molempiin yhteisiin. Koitui ongelmia, mutta saatiin selvitettyä.

Ecuadorissa:

Tutkintopaperit käännettävä ja käännökset tarkistettava Suomen kunniakonsulilla. Käännöksiin virallinen konsulin leima. Lisäksi käännöksiin tarvitsee vielä vihreän laillistusleiman, jonka sai yhdestä toimistosta, en muista mikä se oli.

Tutkinnot rekisteröitävä SENESCYTissä (Ecuadorin virallinen koulutussihteeristö). Meillä suomalaisilla se onni matkassa, että lähes kaikki Suomen yliopistot ovat listalla yliopistoista, joiden tutkinnot rekisteröidään automaattisesti. Selviää vähemmällä paperityöllä.

Rekisteröintiä varten apostille-leimalla varustetuista notarioiduista tutkintokopioista täytyy uudet notarioidut kopiot, jossa mukana myös virallisestetut käännökset. (Tässä muistan, että ongelmaksi syntyi, että kuulemma käännöksiinkin olisi tarvinnut erikseen apostille-leiman. Selvisin keskustelemalla. Molemmista tutkinnoista olisi myös pitänyt tehdä erilliset kansiot, mutta koska minä tyhmyyksissäni otin niihin vain yhden apostille-leiman, otin sitten koko pinkasta kahdet notarioidut kopiot ja jaoin ne eri hakemuksiin. Myös itse viisumihakemukseen tarvitsee kopiot, eli kannattaa ottaa nekin jo tässä vaiheessa.)

Mukaan liitettävä saatekirje (pohja SENESCYTin sivuilta) ja kopio passista.

Odottele pari kuukautta, että nimesi ilmestyy SENESCYTin nettisivuille. Tämä tarkoittaa, että olen nyt virallisesti KTK ja KTM myös Ecuadorissa.

Printtaa kyseinen nettisivu, kirjoita kohtelias saatekirje (ohjeet virastosta), liitä mukaan kopio passista ja entisestä viisumista, sekä rikosrekisteriote.

Viimeisenä kipitä hakemaan "certificado de movimiento migratorio" -lappunen (voimassaoloaika vain kuukauden, siksi haettava viimeisenä) ja liitä papereihin.

Osta vielä paperikansio ja palauta koko paperipinkka sen välissä Ulkoasiainministeriöön.

Odottele, kunnes saat sähköpostitse ilmoituksen viisumin hyväksymisestä. Minulla tämä kesti neljä päivää. Matkusta taas Quitoon viemään passi, odottele viikko ja matkusta uudelleen hakemaan passi. Nyt passin välissä on hieno kiiltävä uusi viisumi, joka on voimassa rajoittamattoman ajan, paitsi voimassaolo katkeaa jos olet kahden ensimmäisen vuoden aikana poissa maasta yli kolme kuukautta / vuosi ja sen jälkeen yhtäjaksoisesti yli 1,5 vuotta.

Yhteensä tämä lysti kesti siis lähes kolme kuukautta ja kaikkine matkoineen, leimoineen, kopioineen ja itse viisumin hintoineen rahaa paloi noin 600 dollaria. Lienee niitä kuluja joita ei kannata pysähtyä miettimään, pitää vain olla onnellinen että byrokratian kanssa painiminen on nyt ohi.

P.S. Sen verran taustaa, että minulla oli siis alunperin vapaaehtoistyöviisumi, joka oli voimassa vain vuoden ja sillä ei saa tehdä palkkatöitä. Uutta työpaikkaani varten vaihtoehtoina olivat työviisumi tai ammattilaisviisumi. Ero se, että työviisumin saa vain työsuhteen ajaksi ja sen saa työsopimuksen perusteella. Ammattilaisviisumin saa, jos on tutkinto. Sen avulla voi vaihtaa työpaikkaa tai muuten vain hengailla maassa. Koska omat suunnitelmani eivät ole selvät, päätin investoida ammattilaisviisumiin, koska on joustavampi.

Vuosi Salinasissa

Tänään minulla tuli vuosi täyteen Salinasissa.  Tasan vuosi sitten saavuin tänne, oli sateinen ja pimeä ilta aivan kuten tänään, melkein kompastuin tiessä olevaan kuoppaan aivan kuten tänään ja talon katolla juoksi rotta. Rottaa en nähnyt tänään.

Yritin moneen otteeseen kirjoittaa jotain syvällistä ja koskettavaa vuoden opeista, mutta rehellisesti sanottuna eipä tule mitään mieleen. Vuoteen on toki mahtunut monenmoista, mutta sanoiksi pukeminen on hankalaa. Minun blogi ei ole niin suosittu, että olisi varsinaisia "usein kysyttyjä kysymyksiä", siispä keksin näin vuoden kunniaksi kysymykset itse. Kuvituksena jotain satunnaisia lemphetkiä/otoksia matkalta.

Enää en jaksa hihkua joka kerta kun näen laaman, mutta ovat ne silti hienoja eläimiä. Enkä edelleenkään erota laamaa ja alpakkaa toisistaan.

Kannattiko lähteä? No kannatti. Liioittelematta voin sanoa, että kertaakaan en ole lähtöpäätöstä katunut. Vuosi on valanut lisäuskoa, että elämä kantaa ja ovia avautuu, kun pitää silmät ja mielen auki.

Turvallista tai ei, kyllä jokaisen lapsen täytyy joskus saada matkustaa traktorin kauhassa. Ei tarvitse ajaa kovaa. 

Olenko kasvanut ihmisenä? No enpä tiedä. En koe olevani kovinkaan eri ihminen, mutta ehkä se oma itseys on kirkastunut.

Camilan, pikku Picachun kanssa. 

 Onko maailmankuva muuttunut? Joissakin määrin, eikä ehkä siihen suuntaan kuin luulin. Minusta on tullut kriittisempi monia ja suvaitsevampi toisia asioita kohtaan. Maailma on taas pienentynyt himpunverran, loppujen lopuksi elämä ei ole kovin erilaisempaa ecuadorilaisessa vuoristokylässä kuin suomalaisessa pääkaupungissa.

Mikä on ollut parasta antia? Ihmiset, joihin olen saanut tutustua matkan varrella.

Uusia ystäviä.

Mitä on ollut eniten ikävä? Ihmisiä, joista täytyy olla kaukana ja suomalaista ruokaa.

Uusi vuosi perheen parissa viidakossa, kuvassa Anakonda-jahdissa.

Missä on ollut eniten kestettävää? Jokapäiväisessä riisissä. Siinä, että asiat etenevät madellen ja tuloksia syntyy hitaasti. 

Päivä, kun tutustuin Panchoon. Panchon kohtalosta sen verran, että hän muutti ennen Suomen matkaani naapuriin asumaan ison tyttömarsulauman pariin ja oli oikein iloinen. Viimeaikoina en ole kuulumisia kysellyt kun en halua kuulla, jos hän on päätynyt pataan.

Mikä on yllättänyt? Kuinka hyvin olen sopeutunut elämään ilman neljää vuodenaikaa ja aina samanmittaiseen päivään. Luulin, että se olisi tylsää, mutta Ecuadorin vuorokausirytmi onkin rauhoittanut.

Tätä pientä luovaa hulluutta Suomessa kaipaan. Miksi emme koko kylä valmistelisi yhdessä näytelmää? Kuvassa Kuninkaiden juhlan (6.1) näytelmä Chazojuanin kylässä. 

Mitä muuttaisin Ecuadorissa enemmän Suomen kaltaiseksi? Asiat enemmän järjestykseen ja tehokkuutta peliin.

Mitä muuttaisin Suomessa Ecuadorin kaltaiseksi? Enemmän spontaania elämäniloa ja turha huolehtiminen pois, kun kumminkin eletään maassa, jossa on todella vähän huolehdittavaa. Ihmisyyttä ei pidä unohtaa tehokkuuden nimissä -- olisiko niin kamalaa, jos busseilla ei vaikka olisikaan minuuttiaikataulua, jos kuski kuitenkin hymyilisi ja huolehtisi, että matkustajat pääsevät perille.

Tällaisia mietteitä näin vuoden jälkeen. Nyt nukkumaan, huomenna 366. päivä. 

Esiintymisjännitystä ja lehmänpolvikeittoa

Jos yleisön edessä puhuminen jännittää, niin suosittelen pitämään esityksen espanjankielellä johtoryhmän edessä. Silloin jännittää ihan varmasti. Meni kuitenkin yllättävän hyvin, ääni pysyi vakaana ja viestikin taisi mennä perille. Ehkä viimein pääsin yli traumasta, joka syntyi kun vaihto-oppilaana Meksikossa unohdin kaikki esitelmää varten tehdyt muistiinpanot kotiin ja yritin luokan edessä änkyttäen inprovisoida, mikä voisi olla "karjalanpiirakka" espanjaksi.

Kokouksessa juttelin myös käsityökeskuksen naisten kanssa. Kysäisin, että jos myynnit pitäisi saada nousuun, niin eikö ketään kutojanaisista kiinnostaisi oppia myyntitaitoja. Hankalahan sitä niin on bisnestä pyörittää, että kaikki vain tekevät tuotteita eikä kukaan myy. Idea ei saanut toivottua vastaanottoa. "Eiväthän naiset voi myyjiksi alkaa, eivät he saisi siihen miehiltään lupia". Nii-in. Eikä auta, kuinka paljon syydetään apua ulkopuolelta, jos ihmisillä ei itsellään ole mahdollisuutta parantaa elämänlaatuaan. Ei Suomessakaan kovin hyvin menisi, jos naisten pitäisi pyytää miehiltään lupa työssäkäyntiin.

Hauska yksityiskohta johtoryhmän kokouksessa oli, että lounaana tarjottiin lehmänpolvikeittoa. Ihan varma en ole, mitä se hyytelömäinen hyllyvä rasvannäköinen juttu oli, mutta ymmärsin, että jotakin lenhmän polvesta löytyvää. Söin kumminkin ja itse asiassa ei ollut niin pahaa, kuin miltä näytti. Kerroinko jo, että usein täissä syövät aamupäivän välipalaksi lehmänsuolia?

Elikkä tälläinen päivä tänään. Nyt aion valmistaa ison kulhollisen popcornia ja valmistautua illalla telkusta tulevaan kaakaopavuista kertovaan dokumenttiin.

Arkikuvahaaste meni pieleen, tässä yleiskuvaus arjesta

Wow, hienosti pärjäsin arkikuvahaasteessa, kirjoitettavaa riitti vallan kahdeksi päiväksi. Myönnetään, minun arkeni ei ole mitenkään erityisen jännittävää. Yleensä päivät menevät suurinpiirtein näin:

Herään seitsemän aikaan, menen kahdeksaksi töihin ja teen siellä aamupäivän vientiosastolla töitä. Perusideana on siis hoidella ulkomaan asiakassuhteita. Yleensä joka päivä opin jotakin uutta, kuten että Nacional Fino de Aroma ja CCN51 -kaakaota voi kyllä sekoittaa keskenään, mutta CCN51 on tyypillisesti aika happamaa ja tämä täytyy osata eliminoida oikeanlaisella fermentaatiolla. Tai että B/L-numeron saa vasta, kun lasti on lastattu. Tai että kasvit, joita ei ole käytetty ihmisravintona ennen vuotta 1997 EU:ssa, vaativat erikoisluvan maahantuontiin. Tällaista pientä.

Yhden maissa kipaisen el Padren talolle lounaalle. Siellä vaihdamme kuulumisia pienellä porukalla ja syömme erittäin terveellistä, sokeritonta ja vähärasvaista ruokaa Padren uuden ruokavalion myötä. Ruoka on silti älyttömän hyvää, esimerkiksi eilen söimme vihersalaattia, yucca-pihvejä ja uunissa haudutettua taimenta kesäkurpitsan kera.

Ruokatunnin jälkeen kannan läppärini CONA:n, eli kansallisen puolen kaupallistamisen puolelle, ja värkkäilen pääasiassa Salineriton brändinhallintaan liittyviä juttuja. Sielläkin tulee koko ajan jotakin uutta, kuten esimerkiksi että kaikki etiketit on muutettava maanlaajuisten uusien säännöksien myötä osoittamaan rasvan, sokerin ja suolan määrä liikennevalosymbolein.

Oman mausteensa työpäiviin tuo se, että Salinerito-brändin alle kuuluu aivan erilaisia yrityksiä ja työnkuvaan kuuluu yhteydenpito niihin kaikkiin. Siispä eilisen ja tämän päivän aikana pistäydyin juttelemassa sekä lankatehtaan, lihanjalostamon, käsityökeskuksen, juustolan, sienikuivaamon että suklaatehtään ihmisten kanssa. Sanotaanko, että diplomatiataidot kehittyvät aivan varmasti!

Kotiin kömmin kuuden jälkeen ja yleensä laitan ruokaa ihan pitkän kaavan mukaan, tai sitten illallistamme porukalla Salinasin ulkomaalaisgettolaisten kanssa. Eilen tein tonnikala-kasvispiirakan, mutta kävikin sellainen kömmähdys, että maustamattomaksi luultu jogurtti olikin mansikanmakuista. Ei sitä itse asiassa pahasti huomannut valmiissa piirakassa.

Yleisen hyvinvoinnin vuoksi päätin kokeilla Gillian Michaelsin kuuden viikon vatsalihaskuuria ja sitä siis jumppailen iltojeni lämmikkeeksi. Tuloksista en muuta tiedä, kuin että kuulemma kylillä olivat puhuneet, että minulla on maha pienentynyt. Vähenisivätköhän Suomessakin ylipaino-ongelmat jos olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää kommentoida toisten painoa?

Tienenkään näissä arkeni käänteissä en hoksannut ottaa yhtään valokuvaa.

Varallisuutta, terveyttä ja rakkautta

Tämä on nyt minun tapa osallistua siihen Facebookissa kiertäneeseen valokuvahaasteeseen, että yritän kirjoittaa viiden päivän ajan elämästäni joka päivä.

Ensinnäkin täytyy mainita, että minulla on hieno uusi sormus, jonka ostin Quitosta. Siinä on kolme hopeista rinkulaa, jotka kuulemma symboloivat varallisuutta, terveyttä ja rakkautta. Tuumasin, että kyllä kiitos, minulle kaikki. Ihan tarkoituksella en laita kuvaa sormuksesta sormessa, ettei sillä kukaan pillastu että "se on vasemmassa nimettömässä!". Ei ole kun oikeassa.

Menetin siis suuren osan arvotavaroistani, korut mukaan lukien, viime kesän bussiryöstössä. IPhonella ja muilla turhakkeilla ei niin väliä, mutta tädiltä saadun kaulakorun menettäminen harmittaa edelleen. Hän osti sen 15 vuotta sitten Ecuadorista ja kotimaahansa koru sitten palasi. Edelleen elättelen toivoa, että jossakin vain kävelisi vastaan täysin samanlainen, mutta taitaa olla turha toivo. Löytyisi edes toinen melkein yhtä kiva. Pikkuhiljaa olen paikkaillut ryöstön menetyksiä ja ostellut uutta sitä mukaan, kun on tullut vastaan. Täytyy kyllä sanoa, että lämpimästi suosittelen matka/matkatavaravakuutusta. Tähän saakka olen aina maksanut ihan turhaan, mutta Ecuadorissa on vakuutus maksanut itsensä takaisin moneen otteeseen. Fennia toiminut ihan hyvin.

Tänään tuli testattua se kuuluisa avokadopasta, mistä koko Suomi kuhisi jonkin aikaa sitten! Oli jännät paikat, kun piti maistatuttaa aidoilla italialaisilla. Mitäs he sanoisivat moisesta oudosta sekoituksesta? Sai hyväksynnän, hyvää oli!

Sellainen päivä tänään, huomenna taas uusi...

Quilotoa

Sen verran piti pääsiäistä juhlistaa, että kävin viikonloppuna reissussa Quilotoassa. Quilotoa on tulivuoren kraateriin muodostunut järvi ja sijaitsee Latacungan suunnassa, matka sinne kesti yhteensä noin kuusi tuntia Salinasista. Järven ympäri menee 21 km mittainen vaellusreitti. Saavuin kuitenkin paikalle vasta iltapäivän puolella, joten kävely jäi hieman lyhyemmäksi. Quilotoaan on myös pudonnut muutamia turisteja, joten kovin sumuisella tai sateisella ilmalla ei kannata edes yrittää. Noin muuten paikka oli kyllä todella kaunis ja rauhallinen!

Matkassa mukana oli noin 25 italialaista plus kaksi suomalaista, semmoista pienimuotoista ryhmämatkailua... Montako mahtuu lava-autoon? Vastaus: 14.

Yövyimme läheisessä kylässä Chugchilanissa ja hostelli Cloud Forest oli todella positiivinen yllätys! Toivottavasti ehdin jonakin kauniina päivänä palaamaan ja viettämään muutaman päivän, nyt kun oli tällainen pikavisiitti.

Chugchilanista matka jatkui Quitoon ja päivä vierähti mukavasti erinäisissä virastoissa ja sitten paluubussissa Guarandaan istuskellen. Hohhoijjaa. Nyt on kumminkin viisumipaperit vetämässä ja toivottavaa on, että menevät myös läpi. Jos ei, niin minusta tulee ensi perjantaina laiton siirtolainen.