Harmaa sateinen vesisadepäivä. Juuri täydellinen völjyä kotona ja katsoa putkeen monenmonta Iholla-jaksoa MTV Katsomosta. Onneksi on tuo Iholla, niin ei käsitys suomalaisen miehen sielunelämästä rajoitu vain Lauriin. Myönnettäköön, että syön töllötyksen ohella dulce de lecheä lusikalla purkista, älkää kertoko isoveljelle.
Minulla alkaa aika vuoristokylässä käydä vähiin. Kahden kuukauden päästä olen Suomen visiitillä ihastelemassa räntäkeliä ja pimeyttä.
Juttelin eilen italialaisen tuttavani kanssa, joka kysyi, onko minulla Suomea ikävä. Hän on asunut Ecuadorissa jo pitemmän aikaa ja päättänyt rakentaa elämänsä tänne, mutta kertoi kuitenkin ikävöivänsä maataan säännöllisesti.
Kerroin, että välillä minulla on ikävä ihmisiä: kavereita ja perhettä. Sitä, kun ei voi olla läsnä syntymäpäivillä ja muussa mukavassa tai kuuntelevana korvana tai halaajana murheen aikana. Skype, sähköposti, whatsup ja Facebook auttavat, mutta ei kuitenkaan ole sama asia.
Suomalaista työkulttuuria myös kaipaan. Sitä, että asiat hoidetaan niin kuin on sovittu. Mutkattomuutta, ettei joka väliin tarvita leimattua viralliselle paperille tulostettua dokumenttia. Joustavia työaikoja ja -paikkoja. Sitä, ettei pomolla tarvitse olla vastausta kaikkeen, vaan myös alaisten on suotavaa ja heillä on halua käyttää omaa harkintaa ja ratkaisukykyä. Täsmällisyyttä.
Ikävä ei ole Suomen säätä. Täällä harmaat päivät kestää, kun kuitenkin lähes päivittäin näkee pilkahduksen aurinkoa. Kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus putkahtamisesta keskelle Suomen pimeintä talvea.
Italialaisen tuttumme kanssa jaoimme näkemyksen, että elämän logiikka on erilainen Etelä-Amerikassa ja Euroopassa. Siellä täytyy opetella säännöt, käytännöt ja aikataulut ja sen jälkeen homma toimii. Täällä koskaan ei tiedä asiaa aloittaessaan, kuinka se tulee päättymään. Joskus se on ärsyttävää, varsinkin jos olisi tärkeää saada asia päätökseen jollakin tietyllä tavalla, mutta toisaalta se tuo mukanaan jännitystä. Euroopan malli on joskus vähän robottimainen.
Maustetta elämään tuo myös vaaran tuntu. Suomessa jos lähden liikkeelle ilman pyöräilykypärää tai turvavöitä, unohdan vaihtaa palohälyttimen patterit tai jätän vakuutuksen ottamatta, pelkään kuolevani päivän aikana ihan varmasti ja ahdistun. Täällä vaaran tuntuun suhtautuu erilailla - sitä ei ajattele. Lava-auton lava ei ehkä ole turvallisin paikka matkustaa, mutta hiukset hulmuavat siellä kivasti. Suurkaupungissa saattaa tulla ryöstetyksi, mutta sellaista se on.
Paluukulttuurishokki alkaa jo kolkutella, kun ihmiset kyselevät Suomen visiitin suunnitelmia. "Katson päivä kerrallaan paikan päällä" toimii täällä mutta ei siellä, kun kalenterit täytetään kuukausia etukäteen.
Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin, niin tuollaiset pienet asiat saavat minut tuntemaan oloni Ecuadorissa elävämmäksi kuin Suomessa. Joskus on Suomea ikävä, mutta ihan varmasi tulen vielä ikävöimään myös Ecuadoria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti