Tasa-arvoinen oikeus olla menemättä naimisiin

Keittelen täällä hernekeittoa ja paistan Hanna-tädin kakkuja. Kakut paloivat eikä keitto kypsy koskaan. Nyt olen sitten nälkääni syönyt niitä palaneita kakkuja ja on jo sen verran ähky olo, ettei keitto varmaan enää maistukaan, sitten kun se joskus valmistuu vuonna 2018.

Pistipä silmään, että Suomessa on tasa-arvoinen avioliittolaki mennyt läpi. Hieno juttu, ei varmaan täällä katolilaisessa Ecuadorissa tule tapahtumaan ihan heti. Muistuu mieleeni erään papin kanssa käyty keskustelu, jossa avainviesti oli, että maat voivat säätää lakejaan, mutta luonnonlaki on niiden kaikkien yläpuolella. Ei varmaan ole hankala arvata, kumpi osapuoli keskustelussa oli sitä mieltä.

Muuten olen kyllä tässä avioliiton suhteen pakkomielteisessä maassa todennut myös, että on melko suuri oikeus olla menemättä naimisiin. Täällä, erityisesti pikkukylissä, ihmiset, erityisesti naiset, luokitellaan pitkälti sen mukaan, onko naimisissa vai ei. Kunnon naiset ovat naimisissa ja naimisissaolevat pysyvät siellä minne kuuluvat, eli kotonaan. Muuten he ovat karishinoja, joka on quichuan kielen sana kuvaamaan naisia, joita ei kotityöt kiinnosta.

Eräs nuori alkuperäisväestöön kuuluva nainen kertoi todellisuudestaan kotikylässään: Jos vanhemmat saavat nuoret kiinni vaikkapa kirjeiden kirjoittelusta toisilleen, on mentävä naimisiin. Mennään siis teineinä naimisiin, aletaan tekemään lapsia ja parikymppisenä ryhdytään eroilemaan ja kiistelemään, että kenenköhän lapsia ne olivatkaan. Eikä siis siihen tyyliin, että kuka näistä lapsista saa kunnian huolehtia vaan niin, että miehet kieltävät isyytensä. Kärjistykset tulivat lähteeltä itseltään.

Paikallinen kaverini kertoi, kuinka häneltä oli taas tyypilliseen tapaan udeltu, miksi lapsia on vain yksi. Kyseinen vanhempi nainen oli tuumannut, että ei hänen aikanaan tiedetty, että asian voi itse päättää: lasten teko oli itsestään selvä velvollisuus kaikille.

Onneksi täälläkin asiat pikkuhiljaa muuttuvat. Tänään juuri pomo mainitsi, kuinka säännöllisin väliajoin kehottaa parikymppistä tytärtään ottamaan mallia ulkomaalaisista, jotka vielä kolmikymppisinäkään eivät kiirehdi naimisiin ja hankkimaan lapsia. Ei sillä että perinteisissä perhearvoissa olisi mitään pahaa, kunhan ne ovat jokaisen oma valinta, eivätkä ulkoapäin pakotettuja.

(Välihuomautuksena kerrottakoon, että Lojassa uskonnollisen taiteen museossa vieraillessani opin, että sen verran ulkoapäin pakotettuja perhearvot ovat, että espanjalaiset toivat ne kristinuskon mukana. Olivat nääs huomanneet, että perheen kautta ihmisiä on helpompi hallita, siispä alkuaikojen tauluissa Jumala, Jeesus ja Neitsyt Maria kuvattiin usein perheenä. Jälleen kärjistykset lähteeltä, tässä tapauksessa oppaalta, en keksi itse.)

Hieno oikeus, että kaikki saavat tasa-arvoisesti mennä naimisiin. Yhtälailla on hieno oikeus saada rauhassa tutustua kumppaniinsa ilman painetta mennä naimisiin, olla menemättä jos siltä tuntuu ja saada suunnitella oma lapsenhankintansa. Siirtykäämme myös näitä oikeuksia kaduille juhlistamaan!

Kuvituksena kuvia Otavalon kondorikotkapuistosta. Nyt tässä kirjoitellessani se hernekeittokin paloi pohjaan, nyt siellä on kivoja mustia sattumia seassa... Eikä edelleen ole valmista...

Juustofestarit 2014

Hupsista! Hirveästi tapahtunut, enkä ole ehtinyt kirjoittelemaan. Nyt kun alkavat viimeiset viikot olla käsillä, niin olen keskittynyt näkemään kaiken, mitä en tähän saakka ole ehtinyt näkemään. Mistäköhän sitä aloittaisi...

No, meillä oli taas marraskuun alussa juustofestarit! En hirveästi jaksanut räpsiä kuvia, kun parempiakin kuvaajia oli paikalla, mutta vilkaiskaapa kuvamateriaalia Salineriton Facebook-sivulta.

Olivat erittäin mukavat, tänä vuonna kolmipäiväiset kekkerit, ohjelmassa mm. bändejä, kilpailuja, tuotemaistatuksia, tanssia jne... Viime vuonna tuli osallistuttua Kaunein Marsu-kisaan, tänä vuonna oli kykykisan vuoro. Mikä kyky kyseessä, selaile kuvat niin saattaa paljastua...  

Nukuin viime yön yöbussissa ja matkustin tänään Guayaquilistä Salinasiin, tavoilleni uskollisena koisin koko matkan eli nyt on hieman hankaluuksia saada unta. Mutta hieman jo alkaa luomet lurppasemaan, elikkä lisää päivityksiä joskus toiste... Hyvää yötä!

Lempikauneudenhoitotuote

Linjastani poiketen teen tällaisen ulkonäköpostauksen. Kuten moni muukin asia täällä, niin myös kauneudenhoitorutiinit ovat yksinkertaistuneet roimasti. Mitäpä sitä montaa purkkia haalimaan, kun yksi riittää aivan mainiosti, jaettakoon tämä ihmetuote myös muille:

Johsonin vauvaöljy!

Alunperin löysin tämän tuotteen reilu vuosi sitten, kun viidakossa opas sanoi, ettei tulisi käyttää hyönteiskarkoitetta, sillä se karkoittaa myös viidakon eläimet, vaan parempi käyttää Johnsonin vauvaoljyä. No eihän se siihen tarkoitukseen tietenkään toiminut, joten palasin puskista täynnä ötökänpuremia.

Sittemmin putkilo hautautui jonnekin, kunnes törmäsin siihen jonkin aikaa sitten uudelleen. Päätin kokeilla, mihin ainetta voisi käyttää mutta kysymys onkin, mihin sitä ei voi käyttää! (Tuohon jo vastasinkin: hyönteiskarkoitteena. Toimii kuitenkin moneen muuhun tarkoitukseen.)

Johnsonin vauvaöljyllä saa silmämeikin poistettua.

Sillä kosteuttaa vartalon.

Kasvot myös.

Toimii käsirasvana.

Toimii hätätapauksessa myös huulikiiltona.

Sillä voi tehdä öljyhoidon hiuksiin.

Seuraavaksi kokeilen sekoittaa kahvinpuruun ja käyttää kuorinta-aineena.

Tämä paljastus varmasti kaataa koko kosmetiikka-alan: Nainen ei tarvitse kosmetiikkalaukkuunsa mitään muuta kuin Johnsonin vauvaöljyä!!!

Yksi kaveri tosin väitti saaneensa vauvaöljystä näppyjä. Lääkäri oli kuulemma sanonut, että aine on täynnä kemikaaleja eikä hyväksi iholle. En usko, jos käy vauvan pepulle niin kyllä se sillon käy aikuisellekin, lääkäri oli varmaan lahjottu suurten kosmetiikkayritysten toimesta.

Otin muuten viime viikonloppuna tatuoinnin, tällaisen:

Kävin myös Marc Anthonyn ja Juan Luis Guerran yhteiskonsertissa, siis heidän:

Vesisadepäivän aatteita

Harmaa sateinen vesisadepäivä. Juuri täydellinen völjyä kotona ja katsoa putkeen monenmonta Iholla-jaksoa MTV Katsomosta. Onneksi on tuo Iholla, niin ei käsitys suomalaisen miehen sielunelämästä rajoitu vain Lauriin. Myönnettäköön, että syön töllötyksen ohella dulce de lecheä lusikalla purkista, älkää kertoko isoveljelle.

Minulla alkaa aika vuoristokylässä käydä vähiin. Kahden kuukauden päästä olen Suomen visiitillä ihastelemassa räntäkeliä ja pimeyttä.

Juttelin eilen italialaisen tuttavani kanssa, joka kysyi, onko minulla Suomea ikävä. Hän on asunut Ecuadorissa jo pitemmän aikaa ja päättänyt rakentaa elämänsä tänne, mutta kertoi kuitenkin ikävöivänsä maataan säännöllisesti.

Kerroin, että välillä minulla on ikävä ihmisiä: kavereita ja perhettä. Sitä, kun ei voi olla läsnä syntymäpäivillä ja muussa mukavassa tai kuuntelevana korvana tai halaajana murheen aikana. Skype, sähköposti, whatsup ja Facebook auttavat, mutta ei kuitenkaan ole sama asia.

Suomalaista työkulttuuria myös kaipaan. Sitä, että asiat hoidetaan niin kuin on sovittu. Mutkattomuutta, ettei joka väliin tarvita leimattua viralliselle paperille tulostettua dokumenttia. Joustavia työaikoja ja -paikkoja. Sitä, ettei pomolla tarvitse olla vastausta kaikkeen, vaan myös alaisten on suotavaa ja heillä on halua käyttää omaa harkintaa ja ratkaisukykyä. Täsmällisyyttä.

Ikävä ei ole Suomen säätä. Täällä harmaat päivät kestää, kun kuitenkin lähes päivittäin näkee pilkahduksen aurinkoa. Kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus putkahtamisesta keskelle Suomen pimeintä talvea.

Italialaisen tuttumme kanssa jaoimme näkemyksen, että elämän logiikka on erilainen Etelä-Amerikassa ja Euroopassa. Siellä täytyy opetella säännöt, käytännöt ja aikataulut ja sen jälkeen homma toimii. Täällä koskaan ei tiedä asiaa aloittaessaan, kuinka se tulee päättymään. Joskus se on ärsyttävää, varsinkin jos olisi tärkeää saada asia päätökseen jollakin tietyllä tavalla, mutta toisaalta se tuo mukanaan jännitystä. Euroopan malli on joskus vähän robottimainen.

Maustetta elämään tuo myös vaaran tuntu. Suomessa jos lähden liikkeelle ilman pyöräilykypärää tai turvavöitä, unohdan vaihtaa palohälyttimen patterit tai jätän vakuutuksen ottamatta, pelkään kuolevani päivän aikana ihan varmasti ja ahdistun. Täällä vaaran tuntuun suhtautuu erilailla - sitä ei ajattele. Lava-auton lava ei ehkä ole turvallisin paikka matkustaa, mutta hiukset hulmuavat siellä kivasti. Suurkaupungissa saattaa tulla ryöstetyksi, mutta sellaista se on.

Paluukulttuurishokki alkaa jo kolkutella, kun ihmiset kyselevät Suomen visiitin suunnitelmia. "Katson päivä kerrallaan paikan päällä" toimii täällä mutta ei siellä, kun kalenterit täytetään kuukausia etukäteen.

Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin, niin tuollaiset pienet asiat saavat minut tuntemaan oloni Ecuadorissa elävämmäksi kuin Suomessa. Joskus on Suomea ikävä, mutta ihan varmasi tulen vielä ikävöimään myös Ecuadoria.

Viidakon eläjiä

Viime perjantai oli Ecuadorissa kansallinen vapaapäivä, joten otettiin suomalaiskommuunini toisen jäsenen Laurin kanssa ilo irti ja lähdettiin reissuun. Ilman sen kummempia suunnitelmia päädyimme Ambatoon, Puyoon, Macasiin ja vesisateen säikäyttämänä takaisin Ambaton kupeeseen Bañosiin. Macasissa käytiin eläinten turvakodissa, jossa elelee monenmoisia viidakon eläimiä.

Hieman jäi epäselväksi kuinka tuo homma toimii, ilmeisesti eläimet on syystä tai toisesta otettu hoitoon ja tarkoituksena palauttaa myöhemmin takaisin luontoon. Osa kuitenkin, kuten nuo jaguaarit, ovat syntyneet tarhassa. Sen verran kesyjä veijareita kaikki olivat, että en tiedä pärjäisivätkö ilman säännöllistä ruokintaa.

Macasista suunnattiin Bañosiin ja siellä lilluttiin sunnuntaipäivä kylpylässä. Eivät yhtään hullumpia nuo pitkät viikonloput.

Henkilöllisyystodistus

Terve.

Ihan vaan tällainen pikainen ilmoitus, että elossa ollaan.

Kotona oli sähköt poikki neljä päivää, eli eipä sitten ollut nettiäkään. Tosi mukavia iltoja kynttilänvalossa.

Nyt olen Quitossa taas vaihteeksi. Quitosta on viime aikoina tullut toinen koti, jossa pistäydyn ainakin joka toinen viikko. Alkaa näkyä oireita, että vuoristokylässä on vietetty riittävästi aikaa. Tosin on tämä Quitokin aikamoinen, tänään vietin tuntikausia julkisissa kulkuvälineissä yrittäen siirtyä tapaamisesta toiseen ja ihan varmasti oli taas manipuloituja taksimittareita, kun sellaisella vauhdilla surisivat eteenpäin.

Tässä minun uusi ecuadorilainen henkilöllisyystodistus. Ei edelleenkään ole ajatuksena jäädä tänne loppuelämäkseni, mutta tuo korttinen oikeuttaa minut matkustamaan Galapagos-saarille paikallisten hinnoilla, njähnjäh. 

Mukavaa viikonloppua!

Koulutus tekee autiomaasta kukkivan puutarhan

Täytyy myöntää, etten oikein koskaan Suomessa koulua käydessäni osannut arvostaa sitä, että opettajat olivat yliopiston käyneitä opettajia, kasvatuksen ammattilaisia. Tai sitä, että kansalliset opetussuunnitelman perusteet takasivat, että sain ainakin suurinpiirtein samat tiedot ja taidot, kuin maan toisella puolella asuvat ikätoverini. Sitä, että koulutus oli maksutonta. Koulukyyditystä. Niitä hieman nuhjuisia, kierrätettyjä koulukirjoja, jotka kuitenkin olivat kirjoja. Ilmaista kouluruokaa.

Nämä asiat tulivat mieleeni vasta, kun kuuntelin tilannetta täällä.

Tänään Salinasissa avattiin uusi Milenio-koulu, joka on osa hallituksen pyrkimyksiä parantaa koulutuksen laatua. Tavoitteena ovat juuri nuo yllämainitut, Suomessa itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat. Se, että kaikilla vanhempien tuloista riippumatta on pääsy ilmaiseen, laadukkaaseen koulutukseen ja sitä kautta parantaa omia mahdollisuuksiaan elämässä. Milenio-kouluja on rakennettu ja rakennetaan satoja ympäri maata ja niissä on modernit koulutuspuitteet ATK-luokista auditorioihin.

Tapahtuma oli niin tärkeä, että paikalle saapui vallan presidentti Rafael Correa. Osaatte varmaan kuvitella, että kun tällaiseen pikkukylään ilmestyy presidentti, niin jonkinlainen pöhinä siitä syntyy.

Ecuadorin presidentti on erittäin karismaattinen tapaus. Saa puheellaan ihmiset hurraamaan ja taputtamaan ja sitä puhetta toki riittää tarttuvilla lausahduksillä höystettynä:

"Koulutus voi saada autiomaan puhkeamaan kukkivaksi puutarhaksi ja koulutuksen puute tehdä kukkivasta puutarhasta autiomaan."

"Aito vallankumouksellinen ei heitä kiviä, vaan ideoita."

Correan puhe kokonaisuudessaan on kuunneltavissa täällä.

Suomessa tuollainen karismaattinen johtajuus ei ole oikein tapana. Toisaalta ei yllätä, kun me muutenkin ollaan vähän keskivertomaanasukkeja viileämpiä ja vaaleampia, joiden naamasta ei oikein voi päätellä, että onko hauskaa vai sattuuko vatsaan. Paitsi tästä kuvasta voinee nähdä, että olen oikein iloinen.

Kaiken kaikkiaan koulutus on minusta tärkeä asia, Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Ei tarkoita, että kaikkien pitäisi tavoitella tohtorinhattua, mutta sen verran kuitenkin opiskella, että on vaihtoehtoja valittavana elämän poluilla. Nyt kun vihdoinkin asian hoksasin, niin muistan taas jonkin aikaa olla kiitollinen Suomen koulusysteemistä.

P.S. Sarjassamme Anna-Leena ja Ecuadorin suurmiehet: Täällä videomateriaalia viimeviikon ulkomaankauppaministerin vierailusta, kohdassa 0:17 näyte oikeaoppisesta poskipusutervehdyksestä, katsokaa ja ottakaa esimerkkiä.

Chimborazo

Chimborazo-tulivuorella, 5050 metrissä. Räntää sataa naamaan ja sydän hakkaa, jalat tuntuvat keitetyiltä makarooneilta.

Tosi kiva päivä oli silti. Outo tuo ihmismieli, kun tykkää tehdä muutakin kuin maata takkatulen ääressä sohvalla, vaikka kaiken logiikan mukaan se olisi kaikkein mukavinta. Tuli oikein kotoinen olo, kun pääsin ensimmäistä kertaa sitten Suomen loman viime jouluna möyrimään lumessa.

Chimborazo on muuten maailman keskipisteestä kauimpana oleva paikka pallollamme ja sijaitsee ihan tuossa Salinasin lähellä. Tulivuori onneksi nukkuu, sen sijaan hieman kauempana sijaitseva Tungurahua sylkee tuhkaa vähän väliä, siitä saa yskiä keuhkoista ja siivota ikkunalaudoilta.

Ystäväni ulkomaankauppaministeri

Ihan pakko vouhottaa vähän: Pidin tänään esitelmän Ecuadorin ulkomaankauppaministerille Francisco Rivadeneiralle espanjaksi! Salinasin tyyliin sain kuulla asiasta toissapäivän iltapäivällä, joten onneksi ei jäänyt hirveästi aikaa jännittää. Minä olen sellainen puhuja, että pitää kyllä valmistella sanoma hyvin, ihan en kylmiltäni pysty improvisoimaan. Tai pystyn, mutta tulos on höttöä josta viestejä on vaikea erottaa (niin kuin itse asiassa olen huomannut monilla olevan, jotka eivät puheitaan valmistele). Siispä pari viime iltaa menivät kotona pehmonallelle puhetta pitäen.

Salinasin pääjehut

Aiheena oli yleiskatsaus Salinasin vientitoimintoihin: muutama sana historiaa (ensimmäiset viennit -97 jolloin kylässä ei vielä ollut puhelinta, Centro de Exportaciones aloitti 2002), statistiikka (viennit nousseet tasaisesti, mutta pääpäino raaka-aineissa eikä valmiissa tuotteissa, vastoin siis hallituksen tavoitteita), tavoitteet tulevaisuudelle (kasvattaa omien tuotteiden vientiä ja kyeta vastaamaan kysyntään kehittämällä myös uusia tuotteita) ja millaisia apuja tarvitaan hallitukselta (monenmoisia).

"Terve ministeri, minä olen Anna-Leena Suomesta". Huomatkaa muuten uusi hiusväri!

Ministeri oli parikymmenpäisen delegaationsa kanssa tutustumassa maan tärkeisiin Reilun kaupan tuottajiin, joihin Salinas kuuluu. Vietettiin päivä tutustuen juustolaan, suklaatehtaaseen, käsityökeskukseen ja lankakehräämöön.

Kiva kiva, mennään kaikki ottamaan kuva ministerin ja juustojen kanssa!

Tämä on yksi Salinasin hyvistä puolista, että pääsee tekemään erilaisia asioita. Olin odottanut, että vierailu hoidettaisiin johdon puolesta, mutta täkäläisen tyylin mukaisesti kukaan heistä ei ilmestynyt edes suunnittelukokoukseen. Pidin sitten puheen itse.

Padren talolla kahvitellen

Kaiken kaikkiaan olen päivään hyvin tyytyväinen. Oli hetkiä, jolloin meinasi taas pää räjähtää, sanotaanko että täkäläinen tyyli hoitaa tällaiset tilaisuudet on hyvin erilainen, kuin miten Suomessa tehtäisiin. Pitää kuitenkin muistaa, että 4+2=6, mutta niin on myös 5+1 ja 3+3. Asioita voi siis tehdä monella eri tavalla. 

Eläintenmyrkyttäjät tulisi kivittää

Ihan paska päivä.

Minulla on nälkä. Voisiko joku tulla kokkaamaan. Lohikukko kelpaisi.

Minulla on taas hoitovauva Leilani, eli naapurin koira hoivissani. Hän on ihana, joskin aika villi ja tulee hyperaktiiviseksi ollessaan yksin. Minun on myös aamukiiressä töihin lähdön ohessa vaikeuksia saada hänet houkuteltua porttien sisään kotitalonsa pihalle, joten olen sitten usein jättänyt portin auki. Pääseepähän juoksemaan eikä kumminkaan kauas lähde, korkeintaan sadan metrin päähän äitiään moikkaamaan.

Palasin sitten töistä kotiin ja ihmettelin, kuin ei Leilania näkynyt ei kuulunut. Yleensä hän syöksyy häntä heiluen vastaan. Kiertelin siinä naapurustossa huhuillen, kun tuli eräs tuttu poika vastaan. Kysäisin, onko Leilania näkynyt. Kuulemma oli aikaisemmin päivällä näkynyt oksentelevan ja ripuloivan, niin kuin olisi myrkkyä syönyt!

Siinä tuli hätä käteen, lähdettiin etsintäretkelle ja sieltähän se Leilani löytyi vajan nurkkaan käpertyneenä täristen ja puolitajuttomana. Mitä tehdä sellaisessa tilanteessa? Ei mitään hajua. Viedä eläinlääkärille? Arvatkaa onko sellaisia tällaisessa tuppukylässä.

Pojat olivat jo ensimmäisen kerran Leilanin nähdessään antaneet sille veteen sekoitettua öljyä, jonka johdosta se oli oksennellut vatsansa tyhjäksi. Ei muuta ensiapukeinoa keksitty, joten tuossa se nyt makaa viltin alla kuumavesipullo vatsalla ja yritän vähän välillä juottaa pullosta vettä. Jotenkin jo silmät liikkuvat päässä, että ehkä paremman puolella ollaan. En kyllä toivoisi omatunnolleni, että koira kuolee minun hoitovuoroni aikana.

Minun puolesta kaikki eläintenmyrkyttäjät tulisi kivittää. Enhän toki tiedä, mitä Leilani on syönyt, mutta ei olisi ensimmäinen kerta tässä kylässä, kun ihminen avittaa myrkynsaannissa.

Ymmärrän kyllä, että pitäisi pitää koirat kiinni, mutta täällä yksinkertaisesti yksikään koira ei kulje remmissä. Leilani kumminkin oli ihan kodin lähellä ja kaulapanta kaulassa,  eli selvästi lemmikki eikä mikä tahansa katurakki.

Tuli taas ikävä kaupunkiin, mitäpä iloa tästä maalaiselämästä on, kun eivät eläimetkään saa elää rauhassa.

Enkä tässä hötäkässä ole ehtinyt syömään, lohikukkoa ei taida olla tarjolla mutta kokeillaan pyöräyttää munakas.

Miniloma Mompichessä ja Atacamesissa

Jos nyt sovitaan, että ei valiteta pienistä mäkäränpuremista ja itikanpistoista Suomessa. Tässä muutama muisto minun viime viikonlopun reissusta rannikolle. Huomatkaa nuo halkaisijaltaan parin sentin mittaiset vesikellot nilkassa, joiden vuoksi piti eilen syöksyä sairaalan ensiapuun. Onneksi sain sellaiset pillerit ja piikin takapuoleen, ettei ole ainakaan lisää palleroita ilmestynyt.

Käytiin tyttöjen kanssa viikonloppuna Esmeraldasissa, elikkä pohjoisessa Kolumbian rajan lähettyvillä sijaitsevalla rannikolla. Vietettiin siellä muutama päivä Mompichessa, Portetessa ja Atacamesissa ihanan rannalla lojumisen, maailman parantamisen ja syömisen parissa. Mompicheä ja Porteteä suosittelen lämpimästi, Atacames puolestaan oli sellainen turistiloukku joita pyrin parhaan kykyni mukaan välttämään. Kuulemma siellä on hyvä yöelämä, mutta ei yhtään yötä siellä vietetty.

Reissujengi

Juli liitää taivaalla

Portetessä 

Atacames

Paluumatka sujui rattoisasti yöbussissa, 12 tunnin matkustamisen jälkeen oltiin pirteänä perillä valmiina töihin, tai siis minun tapauksessani valmiina päivystysjonoon. Oli kyllä virkistävä miniloma!

Mukavuusalueen ulkopuolella ei ole mukavaa

Olen viimeaikoina kiinnittänyt huomiota valloilla olevaan trendiin, elikkä sosiaalisessa mediassa, erityisesti Facebookissa ja Linkedinnissä kiertäviin ns. motivoiviin lauseisiin, lainauksiin ja nyrkkisääntöihin. Tällä hetkellä minun piireissäni kiertävät ainakin: "How to improve the culture at your office? Rule 1: Be happy, 2: Be awesome, 3: Help others with 1 & 2" ja "If you want something you've never had you have to do something you've never done" ja semmoinen ympyräkuva, jossa on kolme ympyrää ja niissä lukee "Dream big, Get shit done, know how to have fun" ja kaistaleessa, joissa ympyrät yhdistyvät "People I most enjoy working with".

Nykyajan työelämässä on aikamoinen ristiriita.

Pitäisi nauttia, työ ei saisi tuntua työltä, pitäisi olla "onnellinen" ja "mahtava" ja samalla muistaa unelmoida ja uskaltautua kokeilla uutta, mennä sinne kuuluisalle "mukavuusalueen ulkopuolelle".

Arvatkaapa mitä.

Mukavuusalueen ulkopuolella pelottaa, et osaa etkä tiedä. Olo on epävarma ja riittämätön. Ehkä vatsaan sattuu, öisin saatat nähdä painajaisia ja kenties kadotat ruokahalusi. Kukin reagoi tavallaan, mutta oleellista on, että olo olo epämukava, koska olet epämukavuusalueella. Jos on huisin kivaa ja nautit kovasti, niin sitten et kyllä ole epämukavuusalueellasi tai korkeintaan olet käyttänyt varvastasi siellä.

Itse olen viime aikoina huomannut olevani reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella, fyysisesti ja henkisesti. Töissä on niin kylmää, että toimiston naiset seisovat ringissä takan edessä ja minä käperryn halaamaan lämmityslaitetta. Usein koen tekeväni jotain, josta en varsinaisesti tiedä mitään. En ole koskaan tykännyt jättää asioita viimetippaan, enkä todellakaan myöhästyä määräajoista, mutta täällä ympäristö ei anna muuta mahdollisuutta. Olen aina kokenut olevani suhteellisen kiva ihminen, josta noin yleisesti ottaen pidetään. Täällä osa ei edes yritä pitää minusta, sillä olen gringa.

Mutta sitten tulee päivä, jolloin helpottaa. Puhut vakaalla äänellä silmiin katsoen asioista, joista yhtäkkiä tiedätkin aika paljon. Huomaat, että maailma ei ehkä kaadukaan, vaikka jokin asiaa jää tekemättä aikataulussa. Kehosikin on sopeutunut ja voit pukea päällesi yhden välipaidan vähemmän. Ymmärrät, että joskus on ihan hyvä juttu napata läppäri kainaloon sähkökatkon aikana ja jatkaa töitä muualla, vaikka se onkin ihan gringamaista.

Olet oppinut luottamaan itseesi. Priorisoimaan. Arvostamaan ihmisiä, jotka pitävät sinusta ja unohtamaan ne, jotka eivät pidä. Pukeutumaan lämpötilaan sopivasti. Hyväksymään erilaisuutesi.

Olosi on jälleen mukava. Sitten voit levähtää hetken ja keksiä taas jotain uutta, että olisi taas epämukavaa.

Mukavuusalueen ulkopuolelle uskaltautuminen kannattaa. Siellä oppii monenmoista. Ei kuitenkaan kannata uskoa, että se olisi niin helppoa, kuin motivoivat lauseet, lainaukset ja nyrkkisäännöt sosiaalisessa mediassa antavat olettaa, eikä masentua, vaikka niitä ei aina jaksaisi noudattaa (Tai siis hyvä juttu heille, jotka jaksavat aina olla töissä "happy" ja "awesome", itse en kuulu heihin.)

P.S. Nuo lauseet keksin itse.




 

Vanhoissa viisaus elää

Työpäiväni sai tänään mukavaa vaihtelua, kun kävin moikkaamassa Salinasin ikäihmisiä. Visiitti ei tosin liittynyt varsinaiseen päivätyöhöni, vaan sivuhommiini. Kirjoittelen silloin tällöin juttuja suomalaisiin lehtiin, sillä aiheita Salinas kyllä tarjoaa.

Seniorit kertoivat minulle monenmoisia juttuja, mutta niistä myöhemmin. Tässä kuvamateriaalia.

Täytyy sanoa, että olen aika täpinöissäni kun saan taas laittaa näppäimistön pitkästä aikaa laulamaan. Kirjoittaminen on aivan mielipuuhaani, siis silloin kun saa kirjoittaa vähän muutakin kuin asiapitoisia sähköposteja. Ihana myös päästä kirjoittamaan äidinkielellä, kun päivätyöt teen espanjaksi.

Muutenkin, ah, tehtävä jonka laatu ja valmistuminen aikataulussa riippuu vain minusta itsestäni, onko pikkuisen luksusta!! Tämän hetkisessä päivätyössäni ehkä haastavinta on, että toimin ikään kuin adaptorina täkäläisen ja länsimaisen rytmin välillä. En voi aina (lähes ikinä) käsittää, kuinka asiat etenevät niin hitaasti ja sitten yritän parhaani mukaan selittää ulospäin, että miksi me toimimme niin hitaasti. En halua yleistää koko Ecuadoriin, sillä varmaan suuremmissa kaupungeissa toimitaan eri tahdilla, mutta Salinasissa ollaan kiiiilppiiiikooonniiiaaaaaa, sitä en voi kieltää hyvällä tahdollakaan. Ei kuitenkaan kannata kyrsiintyä ihmisiin töissä, sillä aivan taatusti törmäät heihin myös vaapaa-ajallasi. Tällaista on työskennellä 1500 asukkaan vuoristokylässä.

Eli tämän kirjoitustyön aion hoitaa hillittömällä vauhdilla aikataulussa pysyen ja siitä nauttien!!! Nyt alkaa näppäimistö sauhuamaan, kunhan ensin pyöräytän ja syön avokadopastan. Palaillaan!!

Kysymyspatteristo tuppisuusuomalaisille

Suomalaisia usein kuulee kritisoitavan siitä, että eivät puhu tuntemattomille.

Monilla tämä varmaan johtuu siitä, ettei oikein keksitä sanottavaa. Ei hätää, tässäpä kysymyspatteristo Andien tyyliin suomalaiseen ympäristöön muokattuna. Näillä eväillä varmasti saat jutun riittämään ihan vaikka kokonaisen Oulu-Helsinki junamatkan ajaksi.

Ensin voi aloittaa ihan peruskysymyksillä:

Oletko vain käymässä vai vietätkö Suomessa pitempään?

Mitä teet työksesi? Suoran kysymyksen sijaan voit myös ensin arvuutella: Oletko vaihto-oppilas? Nokia-insinööri? Au pair? jne.

Mistä olet kotoisin? Tässäkin arvuuttelulla saa lisätäytettä keskusteluun: Mistä päin Yhdysvaltoja olet? Ai ei Yhdysvalloista, mistä päin Saksaa olet? Australiaa? Jos kyseessä on suomalainen, voit arvailla maakuntia.

Kauanko lento kotimaastasi kestää tänne? Tai matka kotikaupungista.

Minkä ikäinen olet?

Oletko naimisissa? Avioliitto ei ehkä suomalaisessa kulttuurissa ole niin oleellinen asia, joten tämän kysymyksen voi korvata jollakin enemmän tunteitakuumentavalla kysymyksellä, kuten asuuko henkilö vuokralla vai omistusasunnossa. Jos asuu omistusasunnossa, voi alkaa voivotella korkoja ja jos asuu vuokralla, voi heittää "parempihan se on omaa maksaa kuin vuokranantajaa rikastuttaa" -kommentin, joka muuten monelta suomalaiselta tulee kuin apteekin hyllyltä.

Sitten voi siirtyä maakohtaisiin kysymyksiin:

Pidätkö Suomesta?

Oletko käynyt Ristijärvellä? Iisalmessa? Sonkajärvellä? Haukiputaalla? Lapualla? Ilomantsissa? Kuhmossa? Tästä saa juttua aikaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa, varsinkin jos listaa paikkoja, joissa kukaan todennäköisesti ei ole käynyt ja sitten voi kertoa, miksi niissä kannattaa käydä.

Ruuasta saa kanssa hyvin juttua aikaan. Pidätkö suomalaisesta ruuasta? Oletko maistanut karjalanpiirakoita? Verimakkaraa? Kalakukkoa? Marjapuuroa? Lohikeittoa? Pyttipannua? Mykyrokkaa?

Lopuksi voit pyytää keskustelukumppaniasi opettamaan sinulle muutaman sanan omalla kielellään, tai jos kyseessä suomalainen, omalla murteellaan. Näin saat kulutettua vaikka koko loppumatkan.

Elikkäs näin, kokeilkaa vaikka seuraavassa aamuruuhkabussissa.

Itse sain taas tänään nauttia Etelä-Amerikkalaisesta keskustelukulttuurissa matkustaessani tuttuun tapaan lava-auton lavalla Guarandaan. Täytyy sanoa, että suomalaisessa tuppisuumeiningissäkin on puolensa.

Vaellus Chazojuaniin

Selvisin!

Elo 3550 metrissä näemmä riittää kohottamaan kuntoa sen verran, että viikonlopun vaellus meni suhteellisen keveästi. Joulun aikaan puoli vuotta täällä oltuani kävin mittauttamassa hemoglobiinin ja oli 155. Olisi kiva tietää, missä keikkuu tällä hetkellä. Jaloissa kyllä alkoi tuntumaan alamäki.

Vaellus subtropiikissa sijaitsevaan Chazojuaniin on Salinasin nuorten ja nuortenmielisten jokavuotinen perinne. Viime vuonna en päässyt mukaan, sillä samana viikonloppuna olivat pikkuisen kämppikseni Camilan kastajaiset. Tällä kertaa siis oli lähdettävä.

Chazojuan on noin tuhannen metrin korkeudessa, eli sinne päästäkseen on laskeuduttava muutama tuhat metriä. Matkassa tekee kai reilu 15-20 kilometriä, tarkkaa lukua en tiedä. Taukoineen onnistuimme tuhlaamaan lähes kahdeksan tuntia. Reitti ei siis ole mikään asfaltoitu tie, vaan todellakin ryteikön ja kivikkojen läpi tarpomista koko ajan alaspäin.

Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa.

Urhea joukkomme 

Tauolla

Lopuksi vaatteet päällä lampeen 

Perillä, kaikki ehjinä!

Tässä muutama kuva Chazojuanista. Se on yksi Salinasin kunnan kylistä, joista en nyt kyllä keksi mitään Lonely Planettiin sopivaa mainoslausetta. Ilmasto on mukavan lämmin.

Alunperin pienen piirin perinteenä alkanut vaellus paisui tänä vuonna valtavaksi massatapahtumaksi. Kokonaisuudessaan reitin kulki kaksi ryhmää, joista ensimmäinen laskeutui jo perjantaina. Porukka sulautui yhteen Chazojuanissa. Yhteensä meitä oli noin 40 Ecuadorista, Suomesta, Italiasta, Sloveniasta, Espanjasta, Koreasta, Hollannista, Ranskasta, enkä muista oliko vielä muistakin maista. Tunnelma oli kuin minifestareilla kitaransoittoineen ja nuotiolla lauleskeluineen.

Nukuin muuten yön pihalla nuotion ääressä makuupussissa. Tarjolla olisi ollut myös telttoja, mutta ne on tylsille. Nukuin itse asiassa todella hyvin kun suihkuttelin itseni täyteen hyönteismyrkkyä. Myös Suomessa viime hetken paniikissa rinkkaan tungettu avaruuspeite pääsi vihdoin käyttöön.

Takaisin ei jaksettu kävellä, joten kotimatka sujui mukavasti rancherassa, eli semmoisessa kyljistä auki olevassa bussintekeleessä. 

 Semmoinen reissu tällä kertaa, oli mukavaa!