Juustofestareiden tunnelmissa

Viime viikonloppuna meillä vietettiin juustofestivaalia, Festival del Queso, nyt neljättä kertaa. Ohjelmaan kuului vaikka sun mitä, muun muassa laamojen juoksukilpailu, gruyere-juuston kantokisa, downhill-pyöräilyä, muotinäytös, reggae-musiikkia, kansantanssia ja tietenkin se kohuttu kaunein marsu -kisa, jossa Pancholiini pissasi alleen ja kiipesi hiuksiini piiloon.

Sään kanssa oli todella hyvä tuuri, sillä koko viikonlopun paistoi aurinko. Muutenkin viime aikoina on saatu nauttia kauniista säästä, vaikka talvi ja vesisateet tekevät tuloaan. Onnistuin jopa hieman polttamaan pärstäni festivaaleilla. Täällä välillä unohdan, kuinka lähellä aurinkoa olenkaan -- päiväntasaajalla 3500 metrin korkeudessa. Onneksi yöksi levitetty paksu Bepanthen-kerros pelasti tilanteen.

Panchosta puheen ollen, hän muutti tänään uuteen kotiin muiden marsujen pariin. Rehellisesti sanottuna minua säälitti raukkaparka, joka yksinään kökötti häkissään ja järsi häkin seinämiä. En minä voi korvata marsu-seuraa, eikä riitä, että muutaman kerran päivässä kävin silittelemässä ja rupattelemassa. Niinpä kiikutin Panchon naapuriin. Siellä on iso häkki, olkia mihin käpertyä ja ennen kaikkea kavereita. Hieman jännitti, kuinka Pancho tottuu seuraan ja tuleeko tappelu, mutta hän pääsikin oikein kukoksi tunkiolle ainoana poikana tyttöjen seuraan. Voi sitä vinkunan ja hyrinän määrää, kun marsut rupesivat leikkimään! Saa nähdä, tuleeko minusta pian mummi.

Tässä hieman kuvamateriaalia juustofestareilta:

Laamojen juoksukisa

Kilpapyöräilyä

Gruyere-juuston kantoa  

Texsalin muotinäytös 

Kykykilpailu

Tässä ährätään Pancholle reggae-aiheista kilpa-asua

In English: A week ago we had the annual Cheese Festival, organized for the fourth time. The weekend was full of activities, the pictures show some examples. We were really lucky with the weather: the sun was shining all the time, although the winter is coming and it rains a lot. I even burnt my face a little bit. I keep forgetting how close to the sun I am - at the equator 3500 m high.

Pancho moved to a new home today. He seemed very lonely so he now lives with other guinea pigs at the neighbor. They were playing and chatting, Pancho seemed happy! 

Surffielämää, ilman surffausta tosin

Anteeksi venähtänyt hiljaisuus. Minulla on yksinkertaisesti ollut niin paljon asioita mielen päällä, että en ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa. Kerron joskus myöhemmin, mitä kaikkea on päässä pyörinyt!

Hieman rentoutuakseni muistelenpa hetken muutaman viikon takaista reissua Puerto Engavaoon. Käväistiin parin kaverin kanssa pitkä viikonloppu surffaajien suosimalla rannalla. Minähän en surffilautaan koske pitkällä tikullakaan (kerran olen kokeillut ja riitti), mutta muuten paikka oli kyllä oikein mukava ja rentouttava. Rauhallinen ranta reilun tunnin matkan päästä (saattoi olla pitempikin, enpä muista kun nukuin koko matkan) Guayaquilistä, ei turisteja, paljon kalastajia ja aaltoja.

Voi että minä olisin halunnut ottaa tuollaisen pikku koirulaisen mukaan! Jäi kuitenkin Puerto Engavaoon, eiköhän marsu jo riitä.

Marsusta puheenollen, viime viikonlopun juusto-festivaalien kaunein marsu -kisassa minun marsu pissasi alleen ja piiloutui minun hiuksiin, eikä suostunut näyttäytymään tuomaristolle. Ei irronnut voittoa, kumma juttu. Juusto-festivaaleista lisää tarinaa joskus toiste.

In English: Sorry for the silence, I've just had so many things on my mind that haven't had time / energy for writing. Here's some pics from the trip to Puerto Engavao some weeks ago. It's a nice peaceful beach quite close to Guayaquil, spent a long weekend there some weeks ago with some friends. I so would have liked to take one of the puppies with me, but they stayed in Puerto Engavao. I guess the guinea pig is enough for me.., 

Sievä kuin sika pienenä

Nyt tiedän, mistä sanonta "Sievä kuin sika pienenä" tulee. Kävin nääs maanantaina Funorsalin sikalassa Chazojuanissa. Funorsal on järjestö, jossa olen töissä. Chazojuan on subtropiikissa sijaitseva kyläyhteisö. Funorsalilla on myös yritystoimintaa, kuten lihanjalostamo ja sitä varten myös oma sikala.

Tässä possut ihan vastasyntyneinä:

Tässä jo hieman isompina: 

Tässä jännittynyt kätilö, joka ensimmäistä kertaa elämässään näkee sian synnyttävän.

Tähän se "sievyys" sitten päättyi. Ei mikään komistus tämä täysikasvuinen karju. Mutta ei se mitään, hän on varmasti todella älykäs ja miellyttävä persoona.

Tuo sikalavisiitti ei varsinaisesti liittynyt mihinkään työtehtäviini. Yritän kuitenkin mahdollisuuksien mukaan päästä käymään kyläyhteisöihin ja kiinnosti nähdä, millaisissa oloissa possut elelee. Sikalasta voisi kyllä tulla työtehtävä myös: minusta olisi ensiarvoisen tärkeää, että joku vapaaehtoinen halailisi siellä possuja ja antaisi vastasyntyneille oikeat nimet, kuten Täplä, Punasankari ja Pinkkiliini.

Oikein SIKAMAISTA viikonloppua kaikille!!

In English: In Finnish we have a saying "Pretty as a piggy", and now I know where it comes from. Went to visit a piggery of Funorsal in Chazojuan on Monday. Funorsal is the organization I work in. They also operate businesses, for example a meat processing factory, and therefore they also have a piggery. Chazojuan is a village in the subtropics. For the first time of my life I saw a pig giving birth!!

Hän, jonka kengät ovat aina likaiset

Viime lauantaina oikeastaan ensimmäistä kertaa viiden kuukauden aikana (kyllä, saavuin Ecuadoriin tasan viisi kuukautta sitten!) koin totaalisen tylsistymisen tunteen. Heräsin aamulla, ei ollut lukkoonlyötyjä suunnitelmia, menin keskusaukiolle, siellä oli ehkä kolme ihmistä, mietin menisinkö kävelylle keräämään marsulle ruokaa vai pesisinkö pyykkiä ja tuumasin, että on tylsää.

Siispä päätin lähteä kavereiden mukaan Ambatoon reggae-konserttiin. Oli hyvä konsertti ja mukava käydä taas ihmisten ilmoilla, ei siitä enempää. Aihe, josta halusin kertoa enemmän on, että minun nahkaiset kävelykenkäni herättävät aina kaupungeissa enemmän huomiota kuin haluaisin.

Kyseessä on siis mustat perusnahkakengät, jotka ovat erittäin mukavat jalassa ja hyvät kävellä. Ainut ongelma niissä vaan on, että likastuvat kovin helposti. Salinasissa päällystämättömillä teillä pölisee, joten yleensä kenkäni ovat enemmän ruskeat kuin mustat.

Minua se ei häiritse, mutta kengänkiillottajapoikia häiritsee. Missä tahansa suuremmassa kaupungissa olen kävellyt - Quitossa, Cuencassa, Ambatossa - aina pikku-kiillottajat hyökkäävät kimppuuni. Kun kahdeksanvuotiaat kitisevät halutessaan jotain, se on todella rasittavaa ja hermoja raastavaa. Kun se kitinä on "aaaaaanna minä kiillotan sinun kengät, aaaaanna minä kiillotan sinun kengät, niistä tulisi tosi puhtaat, aaaaaanna minä kiillotan sinun kengät," eivätkä he vaan ota kuuleviin korviinsa, kun yrität selittää että kiitos ei, ne likastuvat kohta uudelleen, niin se se vasta rasittavaa on.

Moraalinen dilemma: Pitäisikö minun nyt kumminkin antaa kiillottaa kenkäni ja maksaa siitä muutama lantti? Auttaisiko se lasta eteenpäin? Olenko pihi, kun en niin tee? Vai tekisinkö minä siinä työnteon sen verran kannattavaksi, ettei ole syytä mennä kouluun? Mitkä ovat lapsen vaihtoehdot? Onko, että kiillottaisinko kenkiä kadulla vai opiskelisinko lakimieheksi, vai onko kenkien kiillottaminen kenties paras tarjolla oleva vaihtoehto?

Asia nyt vaan on niin, että minä en vain kestä ajatusta, että joku kahdeksanvuotias kiillottaisi minun kenkäni. Itse asiassa en tykkää ajatuksesta, että kukaan kiillottaisi kenkäni. Kiiltävät kengät olisivat täysin reissussa rahjääntyneen wannabe hardcore traveller -lookini vastaista. Että sillä lailla.

In English: Last weekend I ended up going to a reggae concert in Ambato. It was fun, but visiting Ambato also made me notice that where ever I go, small kids always want to shine my black leather shoes. I always say no because I just can't bare the idea that some 8 year old would shine my shoes! Am I a bad person for not letting them do so? Would giving them work help them, or keep them from going to school? What are their options? That's my moral dilemma. Also, that I don't like shining shoes. They would be against my wannabe hardcore traveller look. 

Gringot, afrikkalaiset ja kiinalaiset

Istuskelin tässä yksi päivä lankatehtaan toimistolla puuhaillen jotakin, kun paikalle sattui mieshenkilö rouvineet. "Ei täällä ole kuin joku gringa" (gringa = ulkomaalainen) mies tuhahti minut nähdessään. "Käykäähän peremmälle", tuumasin suhteellisen sujuvalla espanjallani ja mies yllättyi. Ei tainnut olettaa gringojen ymmärtävän.

"Gringo"-sanan alkuperästä (gringo = mask. gringa = fem) on käyty keskusteluja. Amerikkalainen ystäväni tiesi kertoa, että sana tulee sanoista "green" ja "go", viestinä että amerikkalaisten (usein vihreäsilmäisiä) tulisi häipyä.

Mieli teki kertoa tälle lankatehtaalla käyneelle herrasmiehelle, että eläissäni en ole jalkaani yhdysvaltojen maaperälle laskenut (koneenvaihtoa lentokentällä ei lasketa) ja kotimaani on paljon kauempana Yhdysvaltoja kuin Ecuador. Käytännössä hän siis on enemmän gringo kuin minä.

Paikallinen tuttava kuitenkin valotti, että täällä kaikki valkoiset ulkomaalaiset ovat gringoja, kotimaastaan riippumatta. Maailman kansa jakaantuu latinoihin, afrikkalaisiin (kaikki mustat), kiinalaisiin (japanilaiset, korealaiset, kaikki aasialaisia piirteitä omaavat) ja gringoihin.

En ole kokenut, että gringa-sanaa käytettäisiin pahantahtoisesti. Silti on ihan mieltäavaavaa kokea, miltä tuntuu tulla yhdellä sanalla leimatuksi tietyn ryhmän edustajaksi, varsinkin kun et itse ole voinut valita ryhmääsi. Suosittelen lämpimästi heillekin, jotka Suomessa katsovat tarpeelliseksi moisen kielenkäytön.

In English: One of these days I was at the yarn factory, when a man and a woman stopped by. "There's no one here but some gringa" they man said and sounded disappointed. "Come in" I said with my pretty fluent Spanish and he was surprised. Didn't expect gringas to understand much, I suppose. 

We've discussed here about the origins of the word "gringo". My American friend told it comes from words "green" and "go", meaning Americans (often green-eyed) should leave. In that case I'd like people to know that I've never been to United States and my country is more far away from the US than Ecuador, so technically everyone here is more gringo than me. However, a local friend explained that here all white foreigners are gringos, no matter their country of origin. People are divided into latinos, Africans (all black), Chinese (all with Asian looks, such as Japanese, Thais and Korean), and gringos.

Although I haven't felt that the word "gringo" is necessarily used in a negative meaning, it's still interesting to experience how it feels to be categorized with one word by your origins, which, at the end, you haven't been able to choose. I recommend the experience to all who think such categorizations and use of language is necessary. 

Oi ihana Cuenca

Viime viikonloppuna pääsin vihdoin käymään kaikkien kehumassa Cuencassa. Matka sinne kesti kymmenen tuntia, mutta oli sen arvoinen. Paluu sujui seitsemässä tunnissa yöbussilla ja kerrotaan heti alkuun hyvät uutiset: tällä kertaa minua ei ryöstetty, juuhuu!

Kuulemma joidenkin tutkimuksien mukaan Cuenca on yksi maailman parhaimmista kaupungeista asua ja vetää paljon ulkomaalaisia eläkeläisiä. En tosin tiedä mistä tutkimuksista on kyse, eikös Helsinkikin aina loista noissa. Cuencalla tosiaan on hyvät puolensa: ilmasto on huomattavasti lämpimämpi kuin vaikka täällä Salinasissa, kaupunki on kaunis ja suhteellisen turvallinen. Sen aisti heti saapuessaan: ihmiset ajelivat autoillaan huoletta ikkunat auki, mikä lienee tarkoittaa ettei ole kovin yleistä, että joku hyökkäisi liikennevaloissa ryöstämään.

Olin liikenteessä yhden saksalaisen, kahden espanjalaisen ja yhden cuencalaisen kanssa, jonka vanhempien kotona yövyimme. Ecuadorilaisten vieraanvaraisuus teki taas vaikutuksen.

Viikonloppuumme kuului:

Hillitön määrä hyvää ruokaa...

Taidetta...

Pienennettyjä päitä, onneksi vain museossa... Oli nääs shuareiden vanha tapa.

Hopeaostoksia läheisessä kylässä Chordelegissä ja arkeologiaa Ingapircassa... Matkalla melkein loppui bensa ja jäätiin jumiin keskelle ei mitään, mutta onneksi ei aivan...

Arkkitehtuuria...

Kaiken kaikkiaan oli siis erittäin onnistunut tuulettautuminen Salinasin arjesta!

In English: Finally last weekend I had a chance to visit Cuenca, which apparently according to some studies is one of the best places in the world to live, and attracts lots of foreign pensioners. It is a great city indeed - nice temperature, beautiful, relatively safe... Pics show what was included in the weekend. 

Aivan tavallista elämää

Neljä kuukautta korkeuksissa on jo vierähtänyt ja arki asettunut uomiinsa. Kun en muutakaan keksi, niin ajattelin kirjoittaa hieman, millaista arki täällä on.

Aamuisin herään seitsemän maissa ja rupattelen kämppiksen kanssa aamupalan merkeissä. Kämppis ruokkii Camilan, minä marsun. Näin me äidit.

Työt alkavat kahdeksalta. Tällä hetkellä minua työllistävät muun muassa lankatehtaan tuotekatalogi, yrittäjyyskilpailu sekä nettisivun uusinta.

Kävelyillä tulee vastaan monenmoisia kavereita.

Yhdeltä tulen kotiin syömään. Tähän saakka olen syönyt aivan samaa ruokaa kuin muutkin, mutta nyt olen alkanut kiinnittämään asiaan enemmän huomiota. Jokapäiväinen riisimme alkoi liikaa näkyä terveydessä. Ilahtuneena olen huomannut, että muutkin ovat ainakin hieman innostuneet kasviksista. Ruokatunnilla vietän myös hellittelyhetken Panchon kanssa.

Työt jatkuvat viiteen, jonka jälkeen olen ottanut tavaksi käydä kävelyllä. Samalla tulee kätevästi kerättyä ruokaa Panchulaiselle.

Fondueta Salinerito-juustosta, nami...

Iltaisin nukun, kirjoittelen juttuja kotona tai vietän aikaa kavereiden kanssa. Salinasissa on se hauska puoli, että kaikki on lähellä. Täällä on myös vielä voimissaan spontaani pistäytymiskulttuuri, eli kavereiden luo voi vaan mennä ilman, että tarvitsee sopia asiasta kaksi viikkoa etukäteen.

Synttäritunnelmissa Padren talolla.

Tällä viikolla katsottiin parina iltana leffaa, vietettiin muutamat synttärit, kokattiin fondueta ja kasvispiirakkaa.

Piirakan ohje: 100 g margariinia, 3 dl vehnäjauhoja, 3 rkl vettä, suolaa. Kasviksia (sipuli, porkkana, paprika, tomaatti, parsakaali) paloiksi ja paistinpannulle pehmentymään. Maustamatonta jogurttia, maitoa, mausteita ja muutama kananmuna sekaisin. Kaikki pohjan päälle, pinnalle juustoraastetta ja uuniin. 

Sellaista arki täällä korkeuksissa. Aivan tavallista elämää.


In English: This text doesn't much require translation. Basically I just wrote about my normal everyday life. Going to work, taking care of Pancho, going for walks, meeting friends... Pictures tell more than thousand words. 

Marsutauti

Minusta ei ole kuulunut, kun on ollut vähän juttuja mielenpäällä. Jalassa ollut tulehdus, jota joskus aikaisemmin valittelin, ei koskaan ottanut parantuakseen ja lisäksi käsiin alkoi ilmestyä pieniä tulehduksia. Quitossa käydessäni viime viikonloppuna näytin niitä lääkärikaveri-Kattylle ja loppujen lopuksi Quitossa vierähti torstaihin saakka verikokeissa ja antibiooteilla tulehduksia parannellen. Onneksi ei löytynyt mitään vakavaa, mutta kymmenen päivän antibioottikuuri on taas päällä.

Antibiooteista sain marsutaudin. Huvittaa vaan mököttää heinäkasassa eikä puhua kellekään. Sellainen on nääs pikku Pancha-Pancho-Panchuliini. Meidän ystävyys ei ole lähtenyt käyntiin ihan niin kuin toivoin. Minusta olisi kivaa, jos Pancha aina minun saapuessani paikalle vikisisi ilahtuneena (tai miten marsut nyt ääntelevätkään) ja juoksisi käsivartta pitkin olkapäälle istumaan. Sen sijaan Pancha saa paniikkikohtauksen kun häkin lähelle edes menee ja jos sen saa napattua syliin, se tärisee aivan kauhuissaan. Jos jollakin on vinkkejä marsunkesytykseen, niin otetaan vastaan.

Panchan tilanne muutenkin mietityttää. Mietin, olisiko sen kuitenkin parempi olla jossakin muiden marsujen kanssa. Sehän kuitenkin tarkoittaa, että lopulta raukka päätyisi pataan. Minun lähtiessäni se päätyy paistiksi kumminkin. Olen miettinyt, että täytyy löytää joku hyväsydäminen ulkomaalainen, joka ei halua syödä marsua, Panchasta huolehtimaan. Toinen vaihtoehto on tehdä siitä Salinasin virallinen maskotti, jolloin kukaan ei halua syödä sitä. Jos jollakin on muita ideoita Panchan pelastamiseksi, nin niitäkin otetaan vastaan.

Viikonloppuna pesin aivan hillittömän määrän pyykkiä käsin. Täällä on semmoinen ihmeellinen pesukivisysteemi, että pyykkejä hinkataan kiveä vasten. Minä en ihan vielä hallitse tekniikkaa. Pesukoneet on kyllä ihana asia, niitäkään en osannut ennen arvostaa. Jostakin luin, että nykyteknologian positiivista merkitystä ihmisten elämään liioitellaan. Pyykinpesukone on parantanut elämänlaatua enemmän. Allekirjoitan.

Että eipäs tänne tämän kummempaa. Hyviä uutisia: Quitosta tarttui mukaan myös uusi kamera. Nyt voin piristää blogia myös kuvilla, kunhan niitä muistaisin myös ottaa. Tässä virallinen "hei, minulla on uusi kamera" -kuva, siis sellainen mitä pitää vain räpsiä testauksen vuoksi. Kuvassa mukana Kattyn kisu.

In English: The blog has been silent because I've had other things in mind. The infection I had that I had in my foot never cured well, and then I started having small infections in my hands. I showed them to my doctor friend Katty when visiting Quito, and at the end stayed there until Thursday for blood samples and curing. Luckily it wasn't anything serious, but I am eating antibiotics again. 

The antibiotics give me a guinea pig disease. I just feel like hiding under hay and not talking to anyone. That's how Pancha is. Our friendship hasn't started so well. Pancha gets a panic attack every time I try to approach it. Any ideas on how to domesticate a guinea pig are welcome. I'm wondering if Pancha would do better somewhere with other guinea pigs. However, I don't want it to get eaten, but that might be difficult to avoid when I leave. Tricky...

I spend the weekend washing huge amount of laundry by hand. I read somewhere that the importance of modern technology has been exaggerated, actually the laundry machine has had a much bigger positive impact. I agree. 

So, those were my news for now. By the way, I finally got a camera again. The pic is the official "Hey I have a camera" pic that you just have to take for testing. 

Pancha tuli taloon

Pitäisi aina muistaa varoa, mitä toivoo. Joskus toiveet toteutuvat. 

Kaverit menivät markkinoille ja houkuttelivat mukaan. En lähtenyt, mutta vitsinä huikkasin, että tuokaa minulle marsu. 

Marsu sieltä tuli. Hetkessä minusta pitäisi tulla vastuuntuntoinen aikuinen, joka osaa pitää elävän olennon hengissä. Tällä hetkellä marsu-parka on aivan liian pienessä puulaatikossa. Huomenna on pakko keksiä joku parempi ratkaisu. 

Marsu sain nimekseen Pancha. Se on kovin arka, vapisee sylissä ja pissasi poncholleni. Illalla yritin ottaa Panchan syliin ja se sai täydellisen hepulin. Juoksi ympäri laatikkoa ja yritti hypätä laidan yli. Täällä marsuja syödään, ei pidetä lemmikkinä. Niiden geenit varmaan kieltävät luottamasta ihmiseen. Saa nähdä kuinka kesyttäminen onnistuu.

Minä olen Salinasissa vielä noin puoli vuotta, Internetin mukaan marsut voivat elää jopa 8-vuotiaiksi. Saa nähdä onnistunko kuljettamaan sen Latinalaisen Amerikan halki ja vielä Suomeen saakka.  

Joka tapauksessa, tervetuloa perheeseen, Pancha!

Tietääkö joku muuten jotain marsuista? Jos tietää, kaikki neuvot ovat tervetulleita! Täällä ihmiset sanovat, ettei Panchalle pidä antaa vettä, koska se saa tarvitsemansa nesteen ruohosta. Kuulemma Suomessa eri asia, koska niille syötetään kuivaa marsunruokaa. Laitoin Panchalle kumminkin vesikupin, jonka se kaatoi. 

In English: You should always be careful of what you wish for, because sometimes your wishes may come true! Today, I got a guinea pig as a gift. I should now be a responsible adult that can keep a living creature alive. At the moment the guinea pig is in a box way too small, tomorrow have to figure out another solution. 

The guinea pig is called Pancha. It’s shy, is shaking, and peed on my poncho. Here guinea pigs are not pets, they are food. I don’t want anyone eat my Pancha. 

I’ll be in Salinas for some six months still, according to the Internet  guinea pigs can leave up to eight years.  Let’s see if I manage to bring it to Finland through whole Latin America. 

Anyways, welcome to the family, Pancha!

Lempihetki

Kaikkein mukavin hetki vapaaehtoisena Ecuadorissa on maahanmuuttokontrolli. Lauma poliiseja marssii toimistolle, "Missä on se suomalainen?". Tulee sellainen olo, kuin olisi tehnyt jonkun suurenkin rikoksen. Onneksi tästä rikoksesta selviää, kun näyttää passin ja on ystävällinen. Paitsi että passi jäi kotiin. Salinasin hyvä puoli on, että kotiin kipaisu kestää viisi minuuttia. Matkalla tapasin monia muitakin ulkomaalaisia, jotka hätääntyneenä juoksentelivat ympäriinsä. Osalla passi oli viisumiprosessin vuoksi Quitossa, toisilla jäänyt kotiin naapurikylään. Lain mukaan passi on näytettävä poliisin sitä pyytäessä, muuten rapsahtaa sanktiot. Jotkut katsoivat parhaimmaksi piiloutua.

Minulle maahanmuuttokontrolli oli toinen lajiaan, joten olin jo konkari. Poliisin näkeminen Latinalaisessa Amerikassa on kuitenkin aina jotenkin pelottava kokemus. Mieleen muistuu kauhukuvat Meksikosta, jossa vaihto-oppilaina juostiin poliisia karkuun. Kadulla olet vapaata riistaa, porttien sisällä turvassa. Jos jouduit poliisin haaviin, todista, ettet juonut alkoholia kadulla, tai mene putkaan. Putkasta maksa itsesi ulos. Pojat maksavat enemmän kuin tytöt, espanjaa puhuvat vähemmän kuin espanjaa puhumattomat. Sellaisia muistoja viiden vuoden takaa, oi niitä aikoja...

P.S. Camila halusi myös kirjoittaa blogiin. Tällaista painavaa asiaa hänellä oli: hbjlgbbbzz  gggggggggggggggg      hhhl,mj.‘‘‘‘‘‘‘‘‘‘‘‘  Selvää kirjailija-ainesta...


In English: My favorite moment in Ecuador: the migration control. Group of policemen rushing into the office, "Where is the Finn??". Makes you feel like you had done some big crime. Luckily you can get away by showing your passport and being nice. Except that the passport is at home. Fortunately in Salinas it takes five minutes to get home and pick up the passport. On my way I met many other worried foreigners. By law you have to be able to show your passport when the police asks for it, otherwise you'll get punished. Some didn't have theirs. 

I have experienced a similar control once before already. However, meeting a police in Latin America is always makes me a bit nervous. It reminds me of exchange students times in Mexico, when we actually had to escape the police. On the streets you were in danger, inside gates safe. If the police caught you, YOU had to prove that you hadn't been drinking on the streets, or go to jail. From the jail you had to pay your way out. Boys paid more than girls, who spoke Spanish paid less than those that didn't. Oh those times... 

Kursseilua ja korkeuseroja

On ollut jotenkin kiireinen ja väsyttävä viikko. Tapahtunut monenmoista, hieman koti-ikävä vaivannut ja uuden kameran hankkiminen onkin osoittautunut turhan vaivalloiseksi. Ärsyttävää, että joku otti ja meni varastamaan MINUN kameran. Te ilkimykset, jos satutte lukemaan tämän blogipostauksen ja vielä ymmärtämäänkin vielä Suvilta viemänne sanakirjan avulla, niin HYI HÄVETKÄÄ!!!

Laskeuduin viikolla pariin otteeseen subtropiikkiin. Palasin kotiin, ihmettelin, että miksi päätä särkee ja hieman heikottaa, mittasin kuumeen ja oli 39,3. Muutaman kerran on jo käynyt samoin, kun olen noussut rannikolta takaisin Salinasin korkeuksiin. Näemmä kehoni sopeutuu huomattavasti mieltäni hitaammin. Seuraavana päivänä olin taas kunnossa.

Perjantaina ja lauantaina pidin kursseja, perjantaina kylässä nimeltä Camarón ja lauantaina Simiatugissa. Tällä kertaa kursseilla keskityttiin miettimään yhdessä, millaisia yrityksiä kurssilaisten kannattaisi perustaa. Mietittiin heidän mielenkiinnon kohteitaan, mitä kylistä puuttuu ja millaisia tarpeita asiakkailla on. Puhuttiin kysynnästä ja tarjonnasta ja käytiin läpi Maslow'n tarvehierarkiaa. Juteltiin myös siitä, kuinka tärkeää on pyrkiä erottautumaan kilpailijoista. Täällä Ecuadorissa on nääs hieman sellainen meininki, että jos naapuri tekee jotain, niin tehdään vain perässä samaa. Niinpä kylissä saattaa nähdä vierekkäin viisi kojua, joissa myydään paistettua possua, eikä muuta kaipaaville ole tarjolla mitään.

Kurssinpito on kyllä mielenkiintoista hommaa. Minua aina jännittää kamalasti, mutta onneksi oli erittäin osaava opettajapari. Tuli jopa hieman sellainen olo, että tällä minun työlläni täällähän saattaa olla pieni vaikutus jonkun elämään. Ainakin omaani, jos ei muiden. Vieläkin kurssi tuntui paikoin liian monimutkaiselta ja pitäisi keksiä lisää jotain interaktiivisia harjoituksia. Lauantain kurssi kesti kahdeksan tuntia, joka oli kyllä aivan liikaa sekä minulle että opiskelijoille. Olin aivan poikki ja sain paluumatkalla vielä kuskinpestin itselleni. Sitten köryyteltiin kotiin sellaista möykkytietä, että vaihde saattoi olla korkeintaan kakkosella.

Loput viikonlopusta menikin sitten rentoutuessa. Tällainen viikko tällä kertaa.


In English: It has been a busy and tiring week. Many things happened, been feeling a bit homesick, and buying a new camera seems to be a bit trickier than I thought. It's annoying that someone just took and stole MY camera. If you mean people happen to read this post, and even understand it because you stole Suvi's Spanish-Finnish dictionary, SHAME ON YOU!!

I went a few times to subtropics almost to the sea level. Came home, thought why I was feeling so weak, measured my temperature, and it was 39,3. That has happened a few times when I have quickly came up to the altitude of Salinas. Apparently my body adapts much slower than my mind. The next day I was fine again. 

On Friday and Saturday I was giving courses in places called Camarón and Simiatug. This time the theme was to think together business ideas for the students. We discussed about their interest, what was lacking in their villages and customer needs. Talked about offer and demand, and Maslow's hierarchy of needs. We also talked about how important it is to be different than the competitors. Here it's quite common that you see five shops in a row selling fried pork, and nothing for those who might want something else. 

Giving courses is quite an interesting task. I'm always very nervous before, but luckily I had a very skilled colleague helping out. I even got a feeling that maybe my work here really has an impact on somebody's lives. Or at least to my life, if not others. Time to time the course still felt too complicated, and have to come up with some interactive exercises. On the Saturday the course lasted eight hours, which was way too much for me and the students. I was so tired afterwards.

Rest of the weekend I spent relaxing. That was my week this time. 

Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta

Pikku Pókemon Camila täytti yhden vuoden! On iso tyttö jo. 

Päätin pyöräyttää suklaakakun, joka epäonnistui aivan täysin. Ohjeen piti olla tosi helppo, mutta kakku vaan lässähti ja tarttui tiukasti kiinni pohjaan, eikä irronnut vaikka kuinka taputtelin. Ehkäpä syynä oli kaasu-uuni, joka paistaa vain altapäin tai se, että tumman kaakaojauheen sijaan käytin kaakao-quinoa sekoitusta ja suklaarouhetta. Joskus sovellus ei onnistu. 

Toivottavasti Camila ei traumatisoidu tästä hirvittävästä tragediasta aivan täysin. 

In English: Little Pókemon Camila had her first year birthday! I decided to make a cake, which was a total fail. The recipe was supposed to be super easy, but somehow the cake did not grow at all and got stuck on the mold. Maybe it was because the oven only heats up on the lower part, and instead of dark cocoa powder I used cocoa-quinoa mix and crushed chocolate. Sometimes being innovative just does not work. I hope Camila won’t get traumatized of this horrible tragedy.

Juustoilua

Eipä varmaan moni juustoja punaviinin ja viinirypäleiden kanssa nautiskeleva tiedä, millainen homma on saada se juustokimpale lautaselle. Minullakaan ei ollut aiheesta mitään hajua, mutta täällä olen päässyt tutustumaan tarkemmin.

Salinasissa on käymässä hollantilainen juustoasiantuntija, joka tarvitsi tulkkia. Olin siis parina päivänä juustolassa kääntäjänä. Oli muuten hankala homma, sillä keskustelu vilisi termejä joista minulla ei ole mitään hajua suomeksi, saatikka englanniksi tai espanjaksi. Kuten maduraatio, fermentaatio ja joku mömmö, jolla juusto hyydytetään. En yhtään ihmettelisi, jos tulkkaukseni tuloksena vahingossa keksittiin aivan uusi juustolaatu.

Opin, että juuston teko käsityönä on prosessi, johon kuuluu paljon hämmentämistä, tarkkaa kellon ja lämpömittarin katsomista sekä monenmoisia välipilkkomisia ja muita. Jos joku vaihe prosessista menee pieleen, maito on liian hapanta tai hämmennetään liikaa tai liian vähän, tulee pahaa juustoa. Opin myös, että en ole synnynnäinen juustontekijä. Kädet väsyivät jo hetken hämmentämisen jälkeen ja pyörittelemistäni mozzarella-palloista tuli rumia.

Salinasin vastavalimistunut juustola on kyllä hieno ja moderni. Se ei tosin aina näy käytännössä – nytkin sähkö ja vesi katkesivat kesken kaiken, eikä auttanut muu kuin pakata maito tonkkiin ja lähteä tekemään juustoa naapurikylään. Pääasia että show jatkuu.

Vaikka valmistuksessa joskus joudutaankin soveltamaan, tai ehkäpä juuri sen takia, Salinasin juustot ovat maan parhaimmistoa. Ovat aivan ihania: oma suosikkini on pestolla maustettu Andino-juusto.

Tuo hollantilaisten ohjelmakin on mielenkiintoinen. Se välittää jo eläköityneiden eri alojen asiantuntijoiden osaamista köyhempiin maihin. Ideana on, että ei vain anneta rahaa, vain viedään oppia. Salinasissa vieraileva herrasmies on kiertänyt Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa neuvoen juustonteossa. Varmasti se tuo hänellekin vaihtelua eläkepäiviin. Minäkin teen jotain tuollaista sitten kun olen eläkkeellä, eihän siihen ole kuin 40 vuotta.

Muistakaapas tämä kun seuraavan kerran vietätte juustoiltoja: ne eivät kasva Stockmannin juustotiskillä...

P.S. Kuvituksena vanhoja kuvia: kamera edelleen karkuteillä...

In English: I've never had an idea of what it takes to make cheese, but now I know much more. A Dutch cheese expert is visiting Salinas and I helped as a translator. It was quite a tough task since the discussion was full of cheese specific words like fermentation and maduration. I wouldn't be surprised if a whole new type of cheese would have been invented as the result of my translation. 

I learned that making artisanal cheese is a process that requires lots of mixing, cuts, and watching the time and temperature. If the process does not go well, or there's something wrong with the milk, the produced cheese is bad. Also I learned that I'm not a natural talent in cheese making: my hands got tired after a few minutes of mixing, and my mozarella balls were ugly. 

The new cheese factory of Salinas is very nice and modern. It does not always mean it would work so perfectly: In the middle of the process we ran out of water and electricity. What else can you do but but the milk in containers and move to a nearby village to continue. 

Although, or maybe because of the making is not always that easy, the cheeses of Salinas are the best in the country. They truly are delicious, my favorite is Andino cheese with pesto taste!

Also the Dutch program is interesting. They send retired experts to poor countries to share their expertise. The idea is not give money, but new skills. Must be a nice experience for the retired people do. I'll do something like that when I retire, will only take some 40 years. 

Remember what I wrote here the next time you have a cheese tasting evening: The cheeses do not grow at Stockman's cheese department... 

Rentouttava loma

Täällä on ollut hiljaista. Johtuu siitä, että olin kaksi viikkoa reissussa ja sen jälkeen yrittänyt parhaani mukaan selvitä reissusta. 

Kävi niin hauskasti, että Ecuadoriin sattui yhtä aikaa sekä Suvi Suomesta että vanha kaverini Fabian Saksasta, jonka kanssa olimme yhtä aikaa vaihdossa viisi vuotta sitten. Kun mukaan tarttui vielä Marina Argentiinasta, oli iloinen joukkomme valmis suureen seikkailuun. 

En kirjoita tarkkaa päiväkohtausta kuvausta, sillä itse yleensä en jaksa sellaisia lukea. Reissu myös oli aika hektinen, sillä laskeskelin että kahdessa viikossa nukuimme 12 eri paikassa. Tässä tiivistelmä: 

Aloitimme reissun Quitosta, laskeuduimme yöbussilla rannikolle Canoaan, sieltä Puerto Lopeziin jossa vierailimme Isla de Platan saarella, joka tunnetaan myös mini-Galapagoksena. Näimme valaiden hyppelevän aivan veneemme vieressä. Aika mahtava näky. Puerto Lopezista jatkoimme bilemecca Montañitaan ja sieltä Ecuadoriin suurimman kaupungin Guyaquilin kautta yöbussilla vuoristoon Bañosiin. 

Sitten tuleekin selvitys, miksi tästä jutusta puuttuu kuvat: 

Keskellä yötä bussissa pari matkustajaa hyppäsi pystyyn ja vetäisi pistooliin esiin. Olin lukenut yöbussiryöstöistä suurlähetystön matkustustiedotteesta, mutta näemmä niitä tapahtuu oikeassakin elämässä. Meidät matkustajat ohjattiin kädet pystyssä ulos odottamaan sen aikaa, kun ryöstäjät tonkivat laukut ja pistivät myös tyhjentämään taskut. Sinne meni kamera, puhelimet, aurinkolasit ja hieman käteistä. Ottivat myös sormukset ja kummitädiltä saamani kaulakorun.  

Täytyy myöntää, että säikähdin aika pahasti. Näemmä minusta ei ole toimintaelokuvan sankarittareksi, joka olisi potkaissut pistoolin ryöstäjien käsistä ja liimannut heidät purkalla penkkiin kiinni. Siellä pihalla kyyhöttäessä heinäsirkkojen siritystä kuunnellessa päässä ehti pyöriä monet ajatukset. Ensin luulin näkeväni unta. Sitten järkeilin, että ryöstäjät halusivat vain tavaraa, eivät vahingoittaa. Näin asia varmasti olikin, mutta enhän minä oikeasti tiedä, mitä niiden päässä liikkui. Tämän hoksattuani mielessä kävi, tulisiko seuraavaksi luoti takaraivoon. Silloin tuli iso ikävä äitiä ja iskää. Tilanne kesti ja kesti, mutta lopulta ryöstäjät katosivat paikalta ja palasimme bussiin. 

Bussikuski tuntui olevan enemmän ryöstäjien puolella, sen verran vastahakoisesti hän vei meidät poliisin puheille. Taisivat toimia yhdessä koko sakki. Saimme kuitenkin tehtyä tapahtuneesta ilmoituksen. Onneksi luottokortti, suuri osa rahoista ja passi säilyivät turvassa passipussissa, joten pääsimme jatkamaan matkaa. 

Bañosista siirryimme Misahualiin sademetsään, missä meitä odotti kolmen päivän viidakkoretki. Olin ehkä hieman pettynyt retkeen. Olin odottanut enemmän seikkailua, viidakkoveitsi suussa liaanilla puusta toiseen hyppelyä, matojen syömistä ja sen sellaista. Sen sijaan ohjelmaan kuului liikaa syömistä, riippukeinussa lepäilyä ja turistiohjelmaa, kuten väsähtäneitä intiaanityttöjä tanssimassa perinteisiä tansseja ja matelijoita, joiden suut oli teipattu kiinni, jotta turistit pääsevät ottamaan niiden kanssa kuvia. Näimme sentään ihan luonnonvaraisen vauva-boakäärmeen, myrkkysammakon ja söimme muurahaisia. Olivat kitkeriä ja purivat minua kieleen, pirulaiset. 

Jännitys alkoikin sitten kotiin palattua. Kävi niin, että yksi ziljoonista ötökänpuremista nilkassani tulehtui ja nilkka turposi pallukaksi. Nyt sitten nilkutan aamutossut jalassa, syön antibiootteja ja hieron nilkkaan milloin mitäkin sitruunaa tai lehmänkieli-kasvia kyläläisten ohjeistusten mukaan. 

Viikonloppuna on tarkoitus mennä ostamaan uusi puhelin ja kamera. Jos ryöstöstä jotain hyvää pitää keksiä, niin oli aika rentouttavaa matkustaa ilman mitään arvotavaraa. Omaisuus tuo mukanaan huolta. Tällä hetkellä minulla ei ole myöskään kelloa, mikä sekin on aika hauska kokemus. Näköjään aika kuluu kellottakin. 

Semmoinen seikkailu siis tällä kertaa. Erittäin rentouttava loma.

In English: This posting ended up so long that I’ll write the translation a bit later… 

Suomalaisia!

Viime päivinä Salinasia on kohdannut oikea suomalaisten invaasio. Laskin, että meitä oli täällä parhaimmillaan seitsemän. Yhtä aikaa sattuivat Mika ja Suvi Nuevo Mundo Ry:stä projektin seurantamatkalle, sekä oululainen perhe lapsineen ohikulkumatkalla. Kerrankin oli sellainen olo, että kuuluisin johonkin suureen kansakuntaan!

Seurantamatkaan liittyen meillä onkin ollut viikko täynnä ohjelmaa. Ollaan keskusteltu, analysoitu ja ideoitu monenmoista. Mukava puhua pitkästä aikaa suomea ja erittäin mukava on syödä Fazerin sinistä, jota olenkin mussuttanut lähes koko levyn.

Salinasissa on projektin aikana ollut useampi suomalainen, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Jos joku täällä esimerkiksi pitää hyvin valmistellun esitelmän, on se tehty "suomalaiseen tapaan".

Toisaalta olen kohdannut muitakin mitä hassumpia odotuksia.

"Etkö sinä herää aikaisin aamulla lenkkeilemään? Muut suomalaiset heräsivät."

"Koska sinä alat opettamaan salsaa? Edellinen suomalainen opetti."

"Olet varmaan todella järjestelmällinen, eivätkö kaikki suomalaiset ole?"

Niinhän se on, että ulkomailla ei kukaan edusta vain itseään, vain koko maataan. Mutta meitä suomalaisiakin on moneen lähtöön, sanoo hän joka aamulla kääntää kylkeä ja laittaa puhelimen torkulle, tanssii salsaa vain jos mies osaa viedä (kuulostaapa kamalalta tasa-arvon kannalta, mutta sori vaan, tasa-arvo ei tässä tapauksessa yllä tanssilattialle) ja viihtyy luovassa epäjärjestyksissä. Seuraavaa suomalaista taitaa odottaa aivan uudenlaiset odotukset.

In English: Lately Salinas has experienced a Finnish invasion. A few days ago we were seven here: Suvi and Mika from Nuevo Mundo Ry following up the project, and a couple from Oulu with their kids traveling around Ecuador. For once I felt I'm part of some big nation!

For Mika and Suvi's visit we've had our week full of program. We've been discussing, planning and analyzing many things. It has actually been quite nice to speak Finnish for a while, and eat Fazer chocolate. 

There has been several Finnish volunteers in Salinas, and they've made a good impression. For example, if someone prepares a presentation well, it's done "the Finnish way". 

At the same time I've faced some funny experiences. Supposedly Finns are sporty, know to teach salsa, and are all very organized. I guess none of us just present ourselves, but our country of origin as well. Unfortunately I can't really meet all those expectations, but then again the next volunteer will meet many new, created by me. 

Maailma muuttuu, liikaa!

Minä aina Suomessa pidin itseäni helposti sopeutuvana ihmisenä. Jos piti keksiä itsestään hyvää sanottavaa kerroin, kuinka suorastaan pidän nopeasti muuttuvista tilanteista ja uin niissä kuin kala vedessä. Suomessa onkin helppo olla helposti sopeutuva, kun meillä kaikki on niin ennustettavissa. Sopeutuvuus tarkoittaa lähinnä "en saanut hermoromahdusta, vaikka bussi oli 10 minuuttia myöhässä" tai "selvisin, vaikka palaveri siirrettiin aamupäivältä iltapäivälle ja asiasta ilmoitettiin vain neljä päivää aikaisemmin".

Täällä olen joutunut kyseenalaistamaan oman sopeutuvuuteni. Ecuadorissa tilanteet muuttuu sellaisella vauhdilla, että en aina meinaa pysyä perässä.

Otetaan esimerkiksi pitämäni kurssit.

Vapaaehtoisena minun ei periaatteessa pitäisi pitää kursseja yksin, vaan parempi olisi pitää ne jonkun paikallisen kanssa, jotta sisältöä voisi hyödyntää myöhemminkin. Toimii hienosti, kunnes aina juuri ennen H-hetkeä tulee joku äärimmäisen tärkeä juttu, jota ei mitenkään voi siirtää, eikä mitenkään kukaan muu voi mennä ja kaverin pitääkin lähteä jonnekin muualle. Käytännössä minulla on siis ollut kolme eri henkilöä kurssilla mukana. Aina ei mene kuten oppikirjoissa.

Tai sitten käy kuten tänään. Minun piti pitää kurssi läheisessä kylässä Guanujossa. Olin jotenkin onnistunut ottamaan asiasta hirveät paineet, sillä edellisen ryhmän kanssa opin, että vaikka ecuadorilaiset sanovat ymmärtäneensä, se ei tarkoita että oikeasti olisivät ymmärtäneet höykäsen pöläystä. Markkina-analyysi ei tarkoita, että analysoidaan niitä markkinoita, joilla täällä tiistaisin myydään hedelmiä.

Siis olin pyrkinyt selkeyttämään ja yksinkertaistamaan kurssia roimasti ja valmistautunut varmistamaan useaan otteeseen, että viesti menee perille. Lopulta näin edellisenä yönä painajaista, että selitin luokan edessä SWOT-analyysiä suomeksi, eikä kukaan tajunnut asiasta yhtään mitään.

Huonosti nukutun yön jälkeen raahaudun Guanujoon. Siellä käy ilmi, että hups, pieni ongelma, ei ole missä pitää kurssia, mutta koitetaan selvittää. Kohta, hups, pieni ongelma, ei ole opiskelijoitakaan, sillä heillä on loppukokeet meneillään. Perutaan kurssi.

Anteeksi vain jäykkyyteni ja täydellinen sopeutumattomuuteni, mutta kuinka vaikeaa voi olla ennustaa loppukokeet? Eivätkö ne niinkuin ole, no, lukukauden lopussa?

Näissä tilanteissa ei auta muu kuin vetäistä henkeä ja hyräillä pätkä Queenin Show Must Go Onia. Keksitään sitten jotain muuta. Tällä kertaa jatkoin matkaa Guarandaan ja menin syömään oikein kunnon kana-annoksen ja riisin tilalle ranskalaisia, kiitos. Viikon banaania ja riisiä, punajuurta ja riisiä, perunaa ja riisiä, pastaa ja riisiä, riisiä ja riisiä -yhdistelmien jälkeen maistui muuten hyvältä!

Joskus nopeasti muuttuvat tilanteet ovat myös hyvästä. Lähdetäänkö katsomaan auringonlaskua NYT? No lähdetään! Ohessa kuvamateriaalia.

In English: In Finland I always thought I am a adaptable person and manage well rapidly changing situations. It's easy in Finland, since we don't really have rapidly changing situations. Here, I have needed to think it through again. Am I really that adaptable after all? 

Like today, I was supposed to give a course in a nearby town Guanujo. Got there, find out that there's no place to give the course, and actually there's no students either because they have their final exams. Let's cancel the course.

Sorry for not being adaptable at all, but how difficult can it be to foresee final exams? In those situations, all you can do is to take a deep breath and hum a piece of Queen's Show Must Go On. Let's do something else then, like go to eat a huge portion of chicken in Guaranda. 

Sometimes rapidly changing situations can be good too. Let's go see the sunset now! OK! As attached some pics. 

Maailma muuttuu

Tuskin kukaan vapaaehtoinen pääsee koskaan todistamaan, että kappas, poistettiin nälänhätä. Siispä silmät täytyy pitää auki myös pienille muutoksille. Minä näin sellaisen viikonloppuna. Kiipesin Salinasin vieressä olevalle kukkulalle, josta näkee koko kylän. Ihailin sieltä pientä kaunista kotikylääni ihanassa auringonpaisteessa ja sitten minä sen näin, ensimmäistä kertaa ikinä: Salinasin keskusaukiolla tyttö pelaamassa lentopalloa!  

Täällä machokulttuuri on vielä valloillaan ja on selkeästi asioita, joita naiset eivät tee. Naiset eivät pelaa lentopalloa, piste. Siksi minulle ensimmäinen tyttö lentopallokentällä oli merkki, että maailma muuttuu, hitaasti mutta varmasti. Hyvä tytöt!!

In English: Last weekend, for the first time ever, I saw a girl playing volleyball in Salinas. To me that was a sign that the world, and the macho culture, is changing. Way to go girls!!!

Synttäritunnelmissa

Kyllä minä olen tärkeä henkilö. Minun synttäreitä juhlittiin nääs kolmella eri mantereella! Suomesta tuli valokuva ihanasta mansikkakakusta ja kaverit soittivat lentokentältä, että lähtivät juhlimaan aivan Japaniin saakka. 

Mansikkakakun inspiroimana piti alkaa leipomaan täälläkin. 

Kyseessä suomalais-ecuadorilais-amerikkalainen fusiokakku: pohja suomalaisen ohjeen mukaan, sisällä ecuadorilaiseen tapaan kaneliliemessä keitettyjä mansikoita, leipomassa myös amerikkalaisvahvistus. Päällä naminami dulce de lecheä.  Ulkonäöstä ei aivan tullut suunnitellun näköinen, mutta hyvältä maistui. 

On muuten paikallinen tapa, että synttärisankarin pitää haukata pala suoraan kakusta. Sitten joku vieressä istuva paukauttaa takaraivoon sen verran, että naama uppoaa kakkuun. Hirrrrrmuisen hauskaa. 

Nyt taas odotellaan vuosi seuraavia synttäreitä. Jos entiset merkit pitävät paikkansa, niin ne ovat aivan hetken päästä. 

In English: I am a very important person. My birthday was celebrated on three continents! I received a picture of a delicious strawberry cake from Finland, and my friends called from the airport telling that they are going all the way to Japan to celebrate. 

Inspired by the strawberry cake we decided to bake here too. 

It was a Finnish-Ecuadorian-American fusion cake. The base baked with a Finnish recepy, filled with some strawberries boiled with cinnamon a la Ecuatoriano, and we had an American baker too. On top dulche de leche. It didn't maybe look exactly as planned, but tasted good.

It's a habit here that the one who has the birthday has to have a bite of the cake (without using a spoon). Then someone sitting close smashes his/her face to the cake. Veeeerrryyy funny. 

Now need to wait for a year for the next birthday. If time goes as fast as so far, it will only take a moment. 

Asia, jotta ette halua lukea

HUOM. Kirjoitin tekstin perjantaina, mutta pääsin julkaisemaan vasta nyt. Tässä tulee viiveellä...: 

Tämä ei ehkä ole asia, mitä haluatte lukea, mutta kerronpa silti. Blogin idea on nääs välittää kokemus sellaisena kuin sen koen, hyvässä ja pahassa. Juuri olin päässyt kehumasta kaverille, että olen ollut suhteellisen terveenä eikä täällä mitään terveyshasardeja ole, kun onnistuin saamaan mahapöpön. Pariin päivään ei oikein mikään pysynyt sisällä. Mutta sehän on oiva tilaisuus syödä kaikkea, minkä ei tarvitsekaan pysyä sisällä. Kuten hampurilaisia. 

Kuvan possusta ei tehty hampurilaista, se vaan sattui vastaan Chillanesissa ja halusi kuvaan.

Salinasin ravintolatarjonta on siinä mielessä hauska, että täällä 1400 asukkaan kylässä on kolme pitseriaa. Kukaan ei sen sijaan myy hampurilaisia. Niinpä en voinut vatsataudista huolimatta vastustaa kiusausta syödä hampparia, kun satuin sellaisen löytämään Chillanesista. Uloshan sekin lensi, mutta oli sen arvoista. 

Chillanesin maisemia

Chillanes on noin parin tunnin matkan päässä sijaitseva kaupunki, jossa olin torstain ja perjantain pitämässä kurssia. Tällä kertaa puhuimme markkinoinnista ja asiakaspalvelusta. Seuraavaa ryhmää varten pitää kyllä vielä yksinkertaistaa ja konkretisoida roimasti. Oppia ikä kaikki.

Oppilaiden kanssa

Harvoin muuten pääsee paikkaan, jota ei ole edes mainittu Lonely Planetissa. Tunsin itseni tosi löytöretkeilijäksi! Chillanesista löytyi mm. karaokebaari. Autolla ajelusta rohkaistuneena tuumasin, että kyllähän minä nyt yhden laulunkin uskallan laulaa. Valitsin Abban Chiquititan. Voi sitä pakokauhun tunnetta, kun sanojen ilmestyessä ruudulle tajusin, että totta kai kappale oli käännetty espanjaksi! Minä en siis oikeasti osaa laulaa edes suomeksi tai englanniksi. Espanjaksi pystyin vain kiekaisemaan sanan sinne tänne ja hoilottamaan oikein isosti kertosäkeen "Chiquititaaaa!!". Tähän vielä päälle se vatsatauti. Mahtava fiilis. 

Chillanesin keskusaukiolla

Mutta, ei se mitään, tuo kaikkihan tapahtui huimassa nuoruudessani, nyt olen jo aikuinen ja todella fiksu. Tänään on nääs minun syntymäpäiväni! Kiitos kaikille onnittelijoille! Juhlistin päivää syömällä Fazerin sinistä, jota olen säästänyt kaapin pohjalla kaksi kuukautta. Maku oli ehkä hieman kärsinyt (muistanette homeongelmani...), mutta hyvää oli silti. Huomenna mahdollisesti julistan lisää. 

P.S. Päivän knoppitieto: Fazerin sinisen pääraaka-aine on ecuadorilaiset kaakaopavut. 

In English: I wrote this text last Friday already, but didn’t have a chance to publish.

Thursday and Friday I spent in a place called Chillanes giving a course. It’s a town a few hours away from Salinas, and by the way is not even mentiond in Lonely Planet. It’s not that often that you get so ”off the beaten track”, I felt like a real explorer. Salinas has three pizzerias, but no one sells hamburgers. So I was really happy to eat one in Chillanes! Too bad I was sick in my stomach so didn’t get to really digest the hamburger, but at least I felt the taste.

In Chillanes we went to a karaoke bar. I can’t sing, but since I was brave enough to drive a car I thought I might give a try to singing too. I chose Abba’s Chiquitita, thought that would be safe. But of course they had translated it into Spanish, and I was only able to squeak a few words here and there. It was embarrassing.

Luckily that’s in all in the past, because I’m much older and wiser now. Friday was my birhday! I celebrated eating Finnisf Fazer Blue chocolate (best ever!) that I had saved in my closet for two months. Interesting aromas… The main ingredient of Fazer Blue is Ecuadorian cocoa beans, btw.