No puhetta politiikasta tältä blogilta on turha odottaa. Mutta kerrottakoon sen verran, että täällä on poliittiset kampanjat meneillään. Sunnuntaina äänestetään sekä kunnan pormestaria (alcade); jotakin, jonka Googlen käännös väittää olevan suomeksi sakasti, ei mitään hajua mitä tarkoittaa (junta parroquial); sekä prefekti (prefecto).
Näin sivusta seurattuna vaalit ovat hauskaa puuhaa:
Ympäriinsä ajelee autoja, joissa liehuu värikkäät liput ja ovat täynnä vaalimainoksia.
Vaalimainoksissa ehdokkaat poseeraavat mahtipontisesti nyrkki pystyssä.
Vaalilaudeissa toistuu useaan otteeseen sana "toivo", esperanza, esimerkiksi "Ehdokas no X -- Ei vain ystävä, vaan toivo".
Keskusaukiolla on vähän väliä jotakin vaalitapahtumia, joissa jaetaan vaalikrääsää, kuten tulitikkuja. Minä en saa mitään, koska olen ulkomaalainen enkä äänestä. Yhden kalenterin sentään sain, koska satuin tuntemaan ehdokkaan.
Musiikki raikuu. Hittibiiseistä on tehty vaaleja varten uusia versioita, esimerkiksi Shakiran Waka Wakan "Esto es Africa" sijaan lauletaan "Esto es Guaranda". En tiedä, onko Shakira antanut kappaleensa muunteluun lupaa.
Sitten on olemassa myös "kuiva laki", la ley seca, joka kieltää kansalaisia juomasta alkoholia äänestystä edeltävänä viikonloppuna. Täällä äänestäminen on pakollista ja äänestämättä jättämisestä saa sakon. Kansan halutaan olevan täysissä järjissään ja äänestyskunnossa, joten korkkia on turha avata.
Minua tämä ei tietenkään koske, koska olen ulkomaalainen enkä äänestä, heh. Salinasissa tänä viikonloppuna yhden naisen bileet! (En tosin ole varma, koskeeko tuo kuiva laki myös minua, ehkäpä en ala kokeilemaan...)
Otettaisiinpa näistä keinoista oppia Suomessakin, niin jo saataisiin äänestysprosentti nousemaan!
perjantai 21. helmikuuta 2014
torstai 20. helmikuuta 2014
Syö suklaasi näin
Minä rakastan suklaata. Se on ihanaa, sitä voisi syödä joka päivä ja vielä vähän unissaankin. Valkosuklaa ja nykyajan omituiset "suklaata mansikanpaloilla" -sekoitukset eivät uppoa, mutta noin muuten suklaa on yksi elämän suurista nautinnoista. Siksi minusta onkin hauska huomata, kuinka itselleni sopivaan työhön olen päätynyt ja samalla hirvittää tajuta, että kaikki nämä vuodet olen vain mutustellut Tuplani, Snickersini ja Fazerin siniseni edes miettimättä, mistä kaakao tulee.
Minä siis olen töissä Salinasin kattojärjestössä Gruppo Salinasissa, jossa työaikani jakaantuu kansainväliseen vientiin ja markkinointiin. Salinerito-brändin alla myydään toki vaikka mitä, mutta olennaisena osana myös suklaa, onhan meillä oma suklaatehdas. Lisäksi viemme kaakaota.
Välillä minulla on aivan Liisa Ihmemaassa -olo pikkuhiljaa avautuvassa suklaan maailmassa!
Kun pomo ryntää paikalle puhelin kourassa ja hihkuu, että kaakaon hinta New Yorkin pörssissä on hyvä, on aika sulkea kaupat (ekonomeudestani huolimatta olen aika pihalla tuosta pörssitouhusta)
Kun suklaatehtaan teknikko kertoo, kuinka kaakaopavun koostumuksesta näkee, onko fermentaatio onnistunut (kaakaopavut jätetään muhimaan muutamaksi päiväksi ennen kuivausta, jotta niistä lähtee pahin kitkeryys, noin niin kuin maalaiskielellä kerrottuna, jos oikein olen ymmärtänyt...)
Kun keskustelen asiakkaiden kanssa asiantuntevasti (vielä esittäen, jonakin päivänä oikeasti asian tuntien) kaakaon alkuperän vaikutuksesta lopputuotteeseen.
Erityisesti, kun pääsen maistelemaan eri alkuperää olevia suklaita ja arvioimaan niiden laatua.
Kokeilkaa näin:
Varatkaa pöytään erilaisia huoneenlämpöisiä suklaita ja huoneenlämpöistä vettä.
Ennen syömistä, tarkkailkaa suklaan väri. Kiiltääkö?
Nuuhkaiskaa, miltä tuoksuu.
Murtakaa suklaasta pala ja kuunnelkaa, kuuluuko terävä napsahdus. Pitäisi kuulua.
Maistelkaa ja mutustelkaa oikein ajatuksen kanssa. Miltä sulkaa maistuu? Onko liian makeaa? Jääkö kitkerä jälkimaku? Tuntuuko kurkussa vielä nielaisun jälkeen?
Eri suklaiden välissä kulauttakaa vettä ja maistelkaa aina tummemmasta vaaleampaan.
En ole vielä päässyt sille asteelle, että varsinaisesti tietäisin, miltä noin yleisesti ajateltuna erinomaisen suklaan pitäisi maistua. On kumminkin mukavaa harjoittaa omia mielipiteitään aiheessa ja olen myös huomannut, että kun suklaan syömiseen oikeasti keskittyy, niin sitä myös tulee syötyä huomattavasti vähemmän! Suosittelen kokeilemaan.
Minä siis olen töissä Salinasin kattojärjestössä Gruppo Salinasissa, jossa työaikani jakaantuu kansainväliseen vientiin ja markkinointiin. Salinerito-brändin alla myydään toki vaikka mitä, mutta olennaisena osana myös suklaa, onhan meillä oma suklaatehdas. Lisäksi viemme kaakaota.
Välillä minulla on aivan Liisa Ihmemaassa -olo pikkuhiljaa avautuvassa suklaan maailmassa!
Kun pomo ryntää paikalle puhelin kourassa ja hihkuu, että kaakaon hinta New Yorkin pörssissä on hyvä, on aika sulkea kaupat (ekonomeudestani huolimatta olen aika pihalla tuosta pörssitouhusta)
Kun suklaatehtaan teknikko kertoo, kuinka kaakaopavun koostumuksesta näkee, onko fermentaatio onnistunut (kaakaopavut jätetään muhimaan muutamaksi päiväksi ennen kuivausta, jotta niistä lähtee pahin kitkeryys, noin niin kuin maalaiskielellä kerrottuna, jos oikein olen ymmärtänyt...)
Kun keskustelen asiakkaiden kanssa asiantuntevasti (vielä esittäen, jonakin päivänä oikeasti asian tuntien) kaakaon alkuperän vaikutuksesta lopputuotteeseen.
Erityisesti, kun pääsen maistelemaan eri alkuperää olevia suklaita ja arvioimaan niiden laatua.
Kokeilkaa näin:
Varatkaa pöytään erilaisia huoneenlämpöisiä suklaita ja huoneenlämpöistä vettä.
Ennen syömistä, tarkkailkaa suklaan väri. Kiiltääkö?
Nuuhkaiskaa, miltä tuoksuu.
Murtakaa suklaasta pala ja kuunnelkaa, kuuluuko terävä napsahdus. Pitäisi kuulua.
Maistelkaa ja mutustelkaa oikein ajatuksen kanssa. Miltä sulkaa maistuu? Onko liian makeaa? Jääkö kitkerä jälkimaku? Tuntuuko kurkussa vielä nielaisun jälkeen?
Eri suklaiden välissä kulauttakaa vettä ja maistelkaa aina tummemmasta vaaleampaan.
En ole vielä päässyt sille asteelle, että varsinaisesti tietäisin, miltä noin yleisesti ajateltuna erinomaisen suklaan pitäisi maistua. On kumminkin mukavaa harjoittaa omia mielipiteitään aiheessa ja olen myös huomannut, että kun suklaan syömiseen oikeasti keskittyy, niin sitä myös tulee syötyä huomattavasti vähemmän! Suosittelen kokeilemaan.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Uusi ihana koti
Viime viikko oli matkoineen sen verran kiireinen, että en muistanut hehkuttaa että MINULLA ON UUSI IHANA KOTI!
Parin yön väliaikaismajoitus kämppiksen luona venähti kahdeksan kuukauden mittaiseksi. Yhteiselo sujui erittäin hyvin, mutta pikkuhiljaa alkoi jo tuntua, että on aika itsenäistyä. Lisäksi juttelin tässä yksi päivä puhumaan opettelevan Camilan kanssa ja kysyin, kuka minä olen. Camila katsoi minua hetken mietteliäänä ja kuiskasi hiljaa: "Isi...". Tuumasin, että oli aika vaihtaa maisemaa.
Uusi kotini sijaitsee kylän laidalla. Täkäläisellä mittakaavalla se tarkoittaa viiden minuutin kävelyä. Valitettavasti ei ole kuvia, mutta tässäpä teille materiaa sielun silmillä kuvitella, millainen kotini on:
Kotini on paritalon puolikas, jota tällä hetkellä asutan yksin. Omistaja on Quitossa asuva kaverini ja hänen italialainen miehensä, joten talo on täkäläiseen tasoon nähden aika eurooppalaistyylinen. Siinä on oma piha ja parveke, jolta on aivan ihanat maisemat Andien vihreille vuorille.
Itse talossa on kaksi kerrosta. Alakerrasta löytyy hyvänkokoinen keittiö ja olohuone, jossa on takka. Sitä lämmittelen iltojeni iloksi. Keittiössä on ilo kokkailla ja lisämotivaatioksi itselleni ostin vielä oikein sievän esiliinan. Eilen ilahdutin itseäni lasagnella.
Yläkerrassa on kaksi makuuhuonetta, josta toinen minulle ja toinen omistajille, jotka pistäytyvät talossaan parin viikon välein. Talossa on vessa sekä ylä- että alakerrassa, joten hädän yllättäessä minulla on valinnan varaa.
Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen uuteen kotiini. Minulla kävi tuuri, sillä kyseistä taloa ei ole aikaisemmin vuokrattu. Uudessa kodissani minun on hyvä asustella loppuvuosi, joskin hieman kauhulla odotan, koska kaasu loppuu ja joudun raahaamaan uuden kaasutönikän kauas kylän laitamille. Jospa löytyy naapuriapua.
Muita kylän uutisia: Kuten aikaisemmin mainitsin, El Padren terveydentila on huonona. Häneltä on löytynyt kasvain, joka täytyy leikata. Tänään meillä oli aamulla tapahtuma, jossa kylä muisteli Padren 40 vuotta kestänyttä taivalta Salinasissa ja toivotti hänelle onnea matkaan. Tapahtuman jälkeen Padre matkusti Quitoon, jossa hänet leikataan tällä viikolla. Toivottavasti kaikki menee hyvin, sormet ja varpaat ristiin kaikki siellä Suomessakin.
Parin yön väliaikaismajoitus kämppiksen luona venähti kahdeksan kuukauden mittaiseksi. Yhteiselo sujui erittäin hyvin, mutta pikkuhiljaa alkoi jo tuntua, että on aika itsenäistyä. Lisäksi juttelin tässä yksi päivä puhumaan opettelevan Camilan kanssa ja kysyin, kuka minä olen. Camila katsoi minua hetken mietteliäänä ja kuiskasi hiljaa: "Isi...". Tuumasin, että oli aika vaihtaa maisemaa.
Uusi kotini sijaitsee kylän laidalla. Täkäläisellä mittakaavalla se tarkoittaa viiden minuutin kävelyä. Valitettavasti ei ole kuvia, mutta tässäpä teille materiaa sielun silmillä kuvitella, millainen kotini on:
Kotini on paritalon puolikas, jota tällä hetkellä asutan yksin. Omistaja on Quitossa asuva kaverini ja hänen italialainen miehensä, joten talo on täkäläiseen tasoon nähden aika eurooppalaistyylinen. Siinä on oma piha ja parveke, jolta on aivan ihanat maisemat Andien vihreille vuorille.
Itse talossa on kaksi kerrosta. Alakerrasta löytyy hyvänkokoinen keittiö ja olohuone, jossa on takka. Sitä lämmittelen iltojeni iloksi. Keittiössä on ilo kokkailla ja lisämotivaatioksi itselleni ostin vielä oikein sievän esiliinan. Eilen ilahdutin itseäni lasagnella.
Yläkerrassa on kaksi makuuhuonetta, josta toinen minulle ja toinen omistajille, jotka pistäytyvät talossaan parin viikon välein. Talossa on vessa sekä ylä- että alakerrassa, joten hädän yllättäessä minulla on valinnan varaa.
Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen uuteen kotiini. Minulla kävi tuuri, sillä kyseistä taloa ei ole aikaisemmin vuokrattu. Uudessa kodissani minun on hyvä asustella loppuvuosi, joskin hieman kauhulla odotan, koska kaasu loppuu ja joudun raahaamaan uuden kaasutönikän kauas kylän laitamille. Jospa löytyy naapuriapua.
Muita kylän uutisia: Kuten aikaisemmin mainitsin, El Padren terveydentila on huonona. Häneltä on löytynyt kasvain, joka täytyy leikata. Tänään meillä oli aamulla tapahtuma, jossa kylä muisteli Padren 40 vuotta kestänyttä taivalta Salinasissa ja toivotti hänelle onnea matkaan. Tapahtuman jälkeen Padre matkusti Quitoon, jossa hänet leikataan tällä viikolla. Toivottavasti kaikki menee hyvin, sormet ja varpaat ristiin kaikki siellä Suomessakin.
perjantai 14. helmikuuta 2014
Viisumien viidakossa
Viimeiset pari päivää vierähtivät Quitossa. Kävin siellä hoitelemassa viisumiasioita, vapaaehtoistyö viisumini nääs vanhenee pian ja on muutenkin vääränlainen muuttuneeseen tilanteeseen.
Pitkällisen pohdinnan tuloksena päätin hankkia ammattilaisviisumin, jonka saa yliopistotutkinnon perusteella ja sen turvin voin jäädä Ecuadoriin vaikka loppuelämäkseni. Toinen vaihtoehto olisi työviisumi, joka kuitenkin olisi voimassa vain työsuhteen ajan.
Viisumia varten toin Suomesta tänne sekä kandin- että maisterin paperit, sekä rikosrekisteriotteen. Koulutodistuksista oli vielä otettava notaarin kopiot ja kaikkiin papereihin apostille-leima (kaikki leimat, viralliset kopiot jne. maksavat muuten Suomessa maltaita).
Quitoon matkustin tapaamaan Suomen kunniakonsulia, joka oli oikein mukava suomea hyvin puhuva herrasmies. Hän tarkisti käännökseni todistuksista ja laittoi niihin tarvittavat leimat.
Konsulin jälkeen lampsin SENESCYT:in toimistoon, joka on jonkinmoinen maan korkeakoulutuksesta vastaava yksikkö. Heidän pitäisi nyt rekisteröidä todistukseni, jotta olen virallisesti maisteri myös Ecuadorissa.
Mutta, sitäpä varten tarvitsi vielä toiset notarioidut kopiot, sekä kopiot myös käännöksistä. Tyhmä kun olin, olin Suomessa otattanut kahteen todistukseeni yhteisen apostille-leiman, joten tarvitsin nyt molempia tutkintoja varten erillisen todistuksen. Marssin siis Quitossa lähimmälle notaarille.
Mutta, hepä eivät halunneetkaan notarioida käännöksiä, sillä niistä puuttui apostille-leima. Kuulemma sellainen on oltava, kerta kyseessä on dokumentti ulkomailta. Yritin selittää, että käännökset kyllä tehtiin Ecuadorissa ecuadorilaisen toimesta, mutta virkaintoinen neiti tiskin toisella puolella ei oikein ollut samaa mieltä.
Lopulta hän suostui ottamaan kopiot, jottei minun tarvinnut matkustaa Suomeen leimoja hakemaan (ehkä ne olisi saanut lähempääkin, en tiedä). Kopioita piti toki odottaa pari tuntia.
Palasin SENESCYT:in toimistoon, jossa paperiasiat menivät suhteellisen sujuvasti. Piti vain kerran juosta läheiseen kopiokauppaan ottamaan lisää kopioita, sekä juosta vielä takaisin hakemaan unohtunut alkuperäisdokumentti. Kerrottakoon siis, että täällä missään virastoissa ei oteta kopioita, vaan asiakkaan on aina tuotava omat kopiot mukanaan. Kopiokauppoja kukkii kuin sieniä sateella.
Voiton puolella oltiin jo. Mutta, SENESCYT:issä minulle kerrottiin, että tutkintojen rekisteröinti kestää 45 työpäivää. Olin varautunut pariin viikkoon, joten tästä heräsikin huoli, ehdinkö saada paperit kuntoon ennen vanhan viisumin umpeutumista.
Juoksin siis kiireenvilkkaa maahanmuuttotoimistoon, jossa täysin epäammattimaisia vastaanottopoikia kiinnosti viisumiani enemmän se, tykkäänkö tummaihoisista vai vaaleaihoisista pojista. Eniten tykkään niistä, jotka antavat minulle viisumin!! Kuulemma kuitenkaan viisumin umpeutumisesta ei ole huolta, sillä jos sen vuoksi joudun vankilaan, nämä pojat syöksyvät pelastamaan minut sieltä. Oi, mitä herrasmiehiä.
No, sen verran sain oikeaa tietoa kiskottua, että viisumin umpeutuminen ei olisi mikään maata kaatava ongelma ja papereistani puuttui vielä yksi vihreä leima, jonka sai vielä eri toimistosta. Totta kai tarvitsin myös vielä yhden notarioidun kopion koulutodistuksistani, jota tietenkään en ollut hoksannut ottaa yhtä aikaa muiden kanssa. Kauhulla odotin uutta taistoa notaarin kanssa, joka kenties taas huomauttaisi jostakin puuttuvasta leimasta.
Tässä vaiheessa iltapäivä oli jos sen verran pitkällä, että virastot olivat jo kiinni. Jäin siis Quitoon vielä päiväksi.
Aamulla aikaisin taas uuteen virastoon, jossa suuremmitta ongelmitta sain sen puuttuvan leiman. Hieman virkailija mutusteli, muistuttiko konsulin leima riittävästi heidän arkistoissaan olevaa, mutta lopulta tuumasi, että sama on.
Sitten taas ottamaan kopioita, joissa onneton tunari kopioitsijapoika repäisi alkuperäsistä käännöksistäni niitit pois niin, että jäljelle jäi vain iso reikä! Voitte ymmärtää, että kaiken tämän virastoissa juoksemisen jälkeen olin melkoisen tarkka papereideni suhteen. Siispä minussa pääsi valloillen alter egoni hullu ulkomaalaisämmä, la gringa loca. Laitoin pojan teippailemaan paperit entisilleen (ei niistä kyllä ihan entisenlaisia tullut) ja kirjoittamaan kirjallisen todistuksen, jossa hän myönsi vahingoittaneensa alkuperäisiä papereitani (joissa muuten tässä vaiheessa oli jo 84 dollarin edestä leimoja) ja toivoi, ettei asiasta koituisi ongelmaa virastoissa. Tämän lapun ajattelin esittää, jos joku olisi naputtanut rikkinäisistä papereista. Kieltäydyin myös maksamasta kopiot. Viva la gringa loca!!
Sitten, huh, vielä kerran notaarin luo, joka tällä kertaa oli äärimmäisen tehokas ja ammattimainen.
Huh, nyt siis on paperit SENESCYT:issä ja muut paperit lähes valmiina odottamassa viisumihakemuksen tekoa. Tulipa pitkä teksti, mutta niin oli pari viime päivääkin...
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Valtion henkilöstöltä kaksikielisessä viranomaisessa vaaditaan kielitaito
Muistin taas tänään, että ei pitäisi huolehtia asioista sillä kyllä ne selviävät, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Viime aikoina kaksi suurinta stressin aiheuttajaa minulla on viisumi sekä asunto. Viisumista sanottakoon sen verran, että paperikuviot täällä ovat todellakin opettaneet arvostamaan Euroopan unionin vapaata liikkuvuutta. Kerron joskus lisää, jos jaksan.
Mutta tänään molemmat stressinaiheuttajat etenivät aimoaskeleen:
1) Sain puhelun Suomen kunniakonsulilta: Tiistaina pitää matkustaa Quitoon hakemaan taas muutama erittäin tärkeä leima lippuihin ja lappuihin. Pikkuhiljaa voitoa kohden...
2) Sain tänään myös avaimet uuteen kämppään. Huomenna tavaroiden kuskaus sinne. Olen asiasta melkoisen innoissani, mutta en jaksa nyt sitä sanoin osoittaa, kun väsyttää. Yritän nääs tässä silmät ristissä kääntää yliopistotodistuksiani espanjaksi sitä hemmetin viisumia varten.
Kauppatieteiden maisterin tutkintotodistuksessa on lause: Tutkinnon suorittanut on alemmassa korkeakoulututkinnossa osoittanut suomen ja ruotsin kielen taidon, joka julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (424/2003) 6 §:n mukaan vaaditaan valtion henkilöstöltä kaksikielisessä viranomaisessa. Siis missä kaksikielisessä viranomaisessa?? Eihän tuossa lauseessa ole järjen häivää. Todistuksen laatijalta tainnut jäädä osoittamatta tuo kyseisen lain määrittämä kielitaito...
Jos tuosta lauseesta piirtäisi kuvan, niin siinä olisi hirviömäinen viranomainen, jolla on suu auki ja siellä kaksi kieltä, ja sieltä suusta kurkkisi joukko valtion henkilöstöä... No joo, lienee aika mennä nukkumaan, toivottavasti tuo mielikuva ei tule uniin. Öitä!
Mutta tänään molemmat stressinaiheuttajat etenivät aimoaskeleen:
1) Sain puhelun Suomen kunniakonsulilta: Tiistaina pitää matkustaa Quitoon hakemaan taas muutama erittäin tärkeä leima lippuihin ja lappuihin. Pikkuhiljaa voitoa kohden...
2) Sain tänään myös avaimet uuteen kämppään. Huomenna tavaroiden kuskaus sinne. Olen asiasta melkoisen innoissani, mutta en jaksa nyt sitä sanoin osoittaa, kun väsyttää. Yritän nääs tässä silmät ristissä kääntää yliopistotodistuksiani espanjaksi sitä hemmetin viisumia varten.
Kauppatieteiden maisterin tutkintotodistuksessa on lause: Tutkinnon suorittanut on alemmassa korkeakoulututkinnossa osoittanut suomen ja ruotsin kielen taidon, joka julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (424/2003) 6 §:n mukaan vaaditaan valtion henkilöstöltä kaksikielisessä viranomaisessa. Siis missä kaksikielisessä viranomaisessa?? Eihän tuossa lauseessa ole järjen häivää. Todistuksen laatijalta tainnut jäädä osoittamatta tuo kyseisen lain määrittämä kielitaito...
Jos tuosta lauseesta piirtäisi kuvan, niin siinä olisi hirviömäinen viranomainen, jolla on suu auki ja siellä kaksi kieltä, ja sieltä suusta kurkkisi joukko valtion henkilöstöä... No joo, lienee aika mennä nukkumaan, toivottavasti tuo mielikuva ei tule uniin. Öitä!
perjantai 7. helmikuuta 2014
Banaani-quinoa-lätyt
Lähtetäänpä hieman ruokabloggauksen puolelle... Törmäsin netissä banaanilättyjen ohjeeseen ja tuumasin, että nehän kuulostavat mielenkiintoiselta. Täällä banaanit ovat todella halpoja ja vaikka kuinka yrittäisi ostaa pienellä summalla, niin kasa on silti sen verran suuri, että banskuja jää väkisinkin hyllylle tummumaan. 50 sentillä saa varmaan parisenkymmentä banaania.
Ohjeeseen tuli vain banaania, kananmunaa ja kaurahiutaleita, mutta en keksinyt mistä tähän hätään kaurahiutaleita saisin, joten päätin käyttää kaapissa lojunutta quinoaa. Ostin sen jo viime vuonna, mutta ei ole tullut käytettyä. Suomessa ymmärtääkseni proteiinipitoisesta quinoasta vouhkataan nyt aika paljonkin ja täällä sitä kasvatetaan, mutta paikalliset käyttävät lähinnä vain keittoihin.
Sen verran kaivoin tietoa netistä, että quinoa tulisi keittää, mutta sen saa syöntikuntoon myös huuhtomalla ja liottamalla. Quinoat vesikuppiin siis yön yli muhimaan.
Aamu koitti, quinoan jyvät olivat edelleen kovia, mutta en antanut sen viedä intoani. Bansku mössöksi, kaksi kananmunaa ja quinoat sekaan, sekoitus taikinaksi ja paistumaan pannulle. Tulos: miedosti banaanilta maistuva munakas, jossa oli epämääräisiä hampaissa rouskuvia sattumia, ne quinoan jyvät siis.
Ei siis mikään valtava makunautinto enkä sellaisenaan suosittele kokeilemaan, mutta resepti on kyllä kehittelemisen arvoinen. Seuraavan kerran ajattelin kokeilla joko quinoa-jauhoa tai ainakin edes vaivautua keittämään ne quinoan jyvät.
Miksi ihmeessä jos jotain "oikeita" ruokablogeja lukee, niin niissä aina vaan viskotaan jotakin sikin sokin pannulle ja tuloksesta tulee jotain aivan ennenkuulumattoman herkullista? Minun ensimmäisistä kokeiluista yleensä ehkä noin 3 % on aivan uskomattomia herkkuja, 27 % jokseenkin syömäkelpoisia ja 70 % aivan hirveitä. Eivätkö muut epäonnistu keittiössä vai *vetää henkeä pöyristyneenä* eivätkö he vain kerro epäonnistumisistaan?
Suuren keittiöfilosofin Anna-Leenan miete (saa lainata):
Ohjeeseen tuli vain banaania, kananmunaa ja kaurahiutaleita, mutta en keksinyt mistä tähän hätään kaurahiutaleita saisin, joten päätin käyttää kaapissa lojunutta quinoaa. Ostin sen jo viime vuonna, mutta ei ole tullut käytettyä. Suomessa ymmärtääkseni proteiinipitoisesta quinoasta vouhkataan nyt aika paljonkin ja täällä sitä kasvatetaan, mutta paikalliset käyttävät lähinnä vain keittoihin.
Sen verran kaivoin tietoa netistä, että quinoa tulisi keittää, mutta sen saa syöntikuntoon myös huuhtomalla ja liottamalla. Quinoat vesikuppiin siis yön yli muhimaan.
Aamu koitti, quinoan jyvät olivat edelleen kovia, mutta en antanut sen viedä intoani. Bansku mössöksi, kaksi kananmunaa ja quinoat sekaan, sekoitus taikinaksi ja paistumaan pannulle. Tulos: miedosti banaanilta maistuva munakas, jossa oli epämääräisiä hampaissa rouskuvia sattumia, ne quinoan jyvät siis.
Ei siis mikään valtava makunautinto enkä sellaisenaan suosittele kokeilemaan, mutta resepti on kyllä kehittelemisen arvoinen. Seuraavan kerran ajattelin kokeilla joko quinoa-jauhoa tai ainakin edes vaivautua keittämään ne quinoan jyvät.
Miksi ihmeessä jos jotain "oikeita" ruokablogeja lukee, niin niissä aina vaan viskotaan jotakin sikin sokin pannulle ja tuloksesta tulee jotain aivan ennenkuulumattoman herkullista? Minun ensimmäisistä kokeiluista yleensä ehkä noin 3 % on aivan uskomattomia herkkuja, 27 % jokseenkin syömäkelpoisia ja 70 % aivan hirveitä. Eivätkö muut epäonnistu keittiössä vai *vetää henkeä pöyristyneenä* eivätkö he vain kerro epäonnistumisistaan?
Suuren keittiöfilosofin Anna-Leenan miete (saa lainata):
Sillä ei ole merkitystä, kuinka hienoja makuelämyksiä keittiössäsi loihdit
vaan sillä, että epäonnistumisen jälkeenkin syöt omat keitoksesi,
sillä hyviä raaka-aineita ei saa heittää hukkaan!
torstai 6. helmikuuta 2014
Motivaatiota ja inspiraatiota
Tein sen tänään, tänään sen tein, heräsin aamu 6 ja kiipesin ristille! Risti on siis, no, risti, joka sijaitsee ihan kylän vieressä olevalla kukkulalla. Sinne vie mutkikkaat kiviportaat, joissa muuten onnistuin viime viikolla kaatumaan ja taittamaan ranteeni, mutta onneksi tuli vain ihan pikku ruhje. Mutta tästä aamusta erikoisen teki se, että yleensä kun kello soi klo 6, käyn noin viisi minuuttia itseni kanssa seuraavanlaista keskustelua:
Omatunto: -Nouse ylös
Se toinen minä: -En minä jaksa
Omatunto: -Nouse nyt, senkin laiska möhö
Se toinen minä: -Mutta kun ulkona on kylmä eikä aurinkokaan ole kunnolla noussut
Omatunto: -Ylös nyt, siitä tulee hyvä mieli
Se toinen minä: -Ei tule, lämpimästä sängystä tulee hyvä mieli
Omatunto: -YLÖS!!!
Se toinen minä: -Ole sinä hiljaa, ei minun tarvitse nousta ylös aamuvarhain tunteakseni itseäni riittävän hyväksi ihmiseksi
Jne.
Yleensä tuo viimeinen argumentti toimii ja kiista päätyy siihen, että herätyskello lyödään kiinni ja jatkan unia vielä tunnin. Mutta ei tänään, tänään keskustelu meni näin:
Omatunto: -Nouse ylös
Se toinen minä: -OKEI!!!!
Minun uudenvuoden lupaus oli lisätä liikuntaa, ihan vaan yleisen hyvinvoinnin ja terveyden vuoksi. Ensimmäiset kuusi kuukautta täällä menivät vähän lomafiiliksissä, mutta nyt jo tuntuu, että pitäisi alkaa ihan "oikeasti" elämään ja laittaa tietyt perusasiat kuntoon. Aamu ei kyllä muuten olisi mikään lempiaika, mutta muutenkaan ei oikein ehdi, kun pimeys tulee melkein heti kun pääsen töistä. Eli loppujen lopuksi elämä päiväntasaajalla ei ole niin erilaista kuin Suomessa kaamosaikana...
Mutta noin alkoi siis päivä. Nykyisin syön lounaan El Padren talolla, on mukavampaa kun on seuraa ja tulee syötyäkin monipuolisemmin, kun ei tarvitse pikapikaa kyhätä kokoon jotain. Tänään syötiin laamamakkaraa, oli erittäin hyvää!
Itse El Padren terveydentila on hieman huonona ja hän on sairaalassa. Hän on siis italialainen pappi, joka saapui Salinasiin 40 vuotta sitten ja jäi. Hänen avullaan Salinas nousi äärimmäisestä köyhyydestä ja yli seitsemänkymppinen Padre on edelleen erittäin aktiivisesti mukana kylän toiminnoissa. Padren poissaolon kyllä huomaa -- yleinen tunnelma on kylässä hieman apea ja ihmiset huolestuneita. Pidetään peukkua, että kaikki menee hyvin ja hän pian taas kotiutuu.
Padre on kyllä hyvä esimerkki, kuinka ihan yksittäinen ihminenkin voi energiallaan ja tarmollaan toimia inspiraationa ja motivaationa muille. Siihen voisi itsekin pyrkiä, mutta aloitan nyt sillä että yritän inspiroida ja motivoida itseni aamulenkille edes muutaman kerran viikossa.
Omatunto: -Nouse ylös
Se toinen minä: -En minä jaksa
Omatunto: -Nouse nyt, senkin laiska möhö
Se toinen minä: -Mutta kun ulkona on kylmä eikä aurinkokaan ole kunnolla noussut
Omatunto: -Ylös nyt, siitä tulee hyvä mieli
Se toinen minä: -Ei tule, lämpimästä sängystä tulee hyvä mieli
Omatunto: -YLÖS!!!
Se toinen minä: -Ole sinä hiljaa, ei minun tarvitse nousta ylös aamuvarhain tunteakseni itseäni riittävän hyväksi ihmiseksi
Jne.
Yleensä tuo viimeinen argumentti toimii ja kiista päätyy siihen, että herätyskello lyödään kiinni ja jatkan unia vielä tunnin. Mutta ei tänään, tänään keskustelu meni näin:
Omatunto: -Nouse ylös
Se toinen minä: -OKEI!!!!
Minun uudenvuoden lupaus oli lisätä liikuntaa, ihan vaan yleisen hyvinvoinnin ja terveyden vuoksi. Ensimmäiset kuusi kuukautta täällä menivät vähän lomafiiliksissä, mutta nyt jo tuntuu, että pitäisi alkaa ihan "oikeasti" elämään ja laittaa tietyt perusasiat kuntoon. Aamu ei kyllä muuten olisi mikään lempiaika, mutta muutenkaan ei oikein ehdi, kun pimeys tulee melkein heti kun pääsen töistä. Eli loppujen lopuksi elämä päiväntasaajalla ei ole niin erilaista kuin Suomessa kaamosaikana...
Mutta noin alkoi siis päivä. Nykyisin syön lounaan El Padren talolla, on mukavampaa kun on seuraa ja tulee syötyäkin monipuolisemmin, kun ei tarvitse pikapikaa kyhätä kokoon jotain. Tänään syötiin laamamakkaraa, oli erittäin hyvää!
Itse El Padren terveydentila on hieman huonona ja hän on sairaalassa. Hän on siis italialainen pappi, joka saapui Salinasiin 40 vuotta sitten ja jäi. Hänen avullaan Salinas nousi äärimmäisestä köyhyydestä ja yli seitsemänkymppinen Padre on edelleen erittäin aktiivisesti mukana kylän toiminnoissa. Padren poissaolon kyllä huomaa -- yleinen tunnelma on kylässä hieman apea ja ihmiset huolestuneita. Pidetään peukkua, että kaikki menee hyvin ja hän pian taas kotiutuu.
Padre on kyllä hyvä esimerkki, kuinka ihan yksittäinen ihminenkin voi energiallaan ja tarmollaan toimia inspiraationa ja motivaationa muille. Siihen voisi itsekin pyrkiä, mutta aloitan nyt sillä että yritän inspiroida ja motivoida itseni aamulenkille edes muutaman kerran viikossa.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Digimykkäkoulun loppu
IHASTUTTAVAA ALKANUTTA VUOTTA 2014!
On aika taas aktivoitua blogin suhteen. Heti alkuun varoitettakoon, että joudutte kestämään postauksia ilman kuvia, sillä kameralleni kävi taas kalpaten. Tervetuloa Etelä-Amerikkaan.
Digitaalista mykkäkouluani on näemmä vierähtänyt lähes kolme kuukautta, hups ja anteeksi. Kävi nääs niin, että yhtäkkiä vaan lähti iso pyörä pyörimään ja sitten piti yrittää pysyä kyydissä, ei ehtinyt kirjoittelemaan.
Kaikki alkoi, kun minulle tarjottiin töitä. Myönnettäköön nyt näin ihan julkisesti, että minähän en ole mikään stara työhaastatteluissa, vaan yleensä höpötän liikaa ja vaikutan psykopaatilta. Siispä tuleva työnhaku-urakka suorastaan hirvitti ja näin ollen olin erittäin otettu, kun minulle ihan TARJOTTIIN töitä. Ilmeisesti olin vapaaehtoistyössäni jotain onnistunut tekemään oikein.
Tuo työpaikka sijaitsi samassa vanhassa vuoristokylässäni, joten minun piti hetki miettiä hartaasti, että jäisinkö tänne vielä vuodeksi. Päätin jäädä. Työ sopii mielenkiinnon kohteisiini ja arvomaailmaani sen verran hyvin, että en uskonut vastaavaa Suomesta löytyvän. Tuskinpa vuodesta hieman erilaista työkokemusta haittaakaan on.
Sitten huomasin, että vuosi täällähän tarkoittaa vuotta pois kotoa. Päätin kiireenvilkkaa lähteä Suomeen joulunviettoon ennen uuden pestin aloittamista.
Suomessa iski niin sanottu käänteinen kulttuurishokki. Ensinnäkin, järkyttävä hintataso iski naamalle. Hyvähän siellä oli ennen elellä keskiluokkaisine tuloineen, mutta kun kokeilee puoli vuotta palkatonta vapaaehtoistyötä ja seuraavasi vuotta ecuadorilaisella palkalla, niin en suosittele Suomea lomakohteeksi... Lennot plus viisi viikkoa elämää Suomessa maksaa melkein saman verran, kuin vuosi elämää täällä, vaikka elelinkin pummina kavereiden ja perheenjäsenten nurkissa. Lisäksi lattareiden joustavuuteen tottuneena ärsytti suunnattomasti, kun Helsingissä ratikkakuski ei voinut odottaa nanosekuntia, vaan iski ovet kiinni nenän edessä ja lähti matkaan. Ravintolassa kerroin pitäväni kovasti halloumi-juustosta ja toivoin sitä runsaasti annokseeni, johon tarjoilija tuumasi "meillä on säännöt, että juustoa tulee kolme viipaletta, että haluatko kenties ostaa extra-annoksen". Sääntöjä sääntöjä sääntöjä...
Onneksi pari viikkoa kriiseiltyäni pääsin taas Suomi-moodiin ja loma meni oikein mukavasti. Kiertelin moikkaamassa ihmisiä ja voi että minä söin hyvin!! Minulle on itse asiassa ihan sama mitä kuka tahansa muu sanoo, minusta Suomen ruoka on älyttömän hyvää, ihan maksalaatikosta lähtien. Joulu meni kotona, juuri niin kuin joulun kuuluukin mennä. Yhden kerran elämässäni olen joulun muualla viettänyt enkä samaa toista, ellei ole pakko, ei ole mitään hohtoa viettää joulua jossakin "etelän lämmössä". Paluulennot on suunniteltu siten, että kotona ollaan taas tulevanakin jouluna.
Joulun jälkeen starttasi paluulento, selvisin 1 h 15 min vaihdosta New Yorkista ja laskeuduin laukkuineni takaisin Guayaquiliin. Saman päivän iltana laskeutuivat onnekkaasti myös isoveljeni vaimoineen ja vietettiin pari viikkoa reissaillen ympäri Ecuadoria. Ohjelmaan kuului muun muassa ihana Cuenca, uusi vuosi Amazonin sademetsässä, siellä myös yöllinen sammakon hyökkäys vessassa, pakolliset vatsataudit, kuninkaiden juhla Salinasissa ja pääsipä velipoikakin syömään marsua!
Sitten olikin aika palata takaisin kotikylääni, joka ei ollut yhtään viime näkemää lämpimämpi. Täten hieman muuttuneesta asetelmasta jatkan taas siis blogin kirjoittelua. Täällä nyt ollaan sitten vielä ainakin vuosi 2014, jos kaikki menee hyvin. Lukemisiin!
On aika taas aktivoitua blogin suhteen. Heti alkuun varoitettakoon, että joudutte kestämään postauksia ilman kuvia, sillä kameralleni kävi taas kalpaten. Tervetuloa Etelä-Amerikkaan.
Digitaalista mykkäkouluani on näemmä vierähtänyt lähes kolme kuukautta, hups ja anteeksi. Kävi nääs niin, että yhtäkkiä vaan lähti iso pyörä pyörimään ja sitten piti yrittää pysyä kyydissä, ei ehtinyt kirjoittelemaan.
Kaikki alkoi, kun minulle tarjottiin töitä. Myönnettäköön nyt näin ihan julkisesti, että minähän en ole mikään stara työhaastatteluissa, vaan yleensä höpötän liikaa ja vaikutan psykopaatilta. Siispä tuleva työnhaku-urakka suorastaan hirvitti ja näin ollen olin erittäin otettu, kun minulle ihan TARJOTTIIN töitä. Ilmeisesti olin vapaaehtoistyössäni jotain onnistunut tekemään oikein.
Tuo työpaikka sijaitsi samassa vanhassa vuoristokylässäni, joten minun piti hetki miettiä hartaasti, että jäisinkö tänne vielä vuodeksi. Päätin jäädä. Työ sopii mielenkiinnon kohteisiini ja arvomaailmaani sen verran hyvin, että en uskonut vastaavaa Suomesta löytyvän. Tuskinpa vuodesta hieman erilaista työkokemusta haittaakaan on.
Sitten huomasin, että vuosi täällähän tarkoittaa vuotta pois kotoa. Päätin kiireenvilkkaa lähteä Suomeen joulunviettoon ennen uuden pestin aloittamista.
Suomessa iski niin sanottu käänteinen kulttuurishokki. Ensinnäkin, järkyttävä hintataso iski naamalle. Hyvähän siellä oli ennen elellä keskiluokkaisine tuloineen, mutta kun kokeilee puoli vuotta palkatonta vapaaehtoistyötä ja seuraavasi vuotta ecuadorilaisella palkalla, niin en suosittele Suomea lomakohteeksi... Lennot plus viisi viikkoa elämää Suomessa maksaa melkein saman verran, kuin vuosi elämää täällä, vaikka elelinkin pummina kavereiden ja perheenjäsenten nurkissa. Lisäksi lattareiden joustavuuteen tottuneena ärsytti suunnattomasti, kun Helsingissä ratikkakuski ei voinut odottaa nanosekuntia, vaan iski ovet kiinni nenän edessä ja lähti matkaan. Ravintolassa kerroin pitäväni kovasti halloumi-juustosta ja toivoin sitä runsaasti annokseeni, johon tarjoilija tuumasi "meillä on säännöt, että juustoa tulee kolme viipaletta, että haluatko kenties ostaa extra-annoksen". Sääntöjä sääntöjä sääntöjä...
Onneksi pari viikkoa kriiseiltyäni pääsin taas Suomi-moodiin ja loma meni oikein mukavasti. Kiertelin moikkaamassa ihmisiä ja voi että minä söin hyvin!! Minulle on itse asiassa ihan sama mitä kuka tahansa muu sanoo, minusta Suomen ruoka on älyttömän hyvää, ihan maksalaatikosta lähtien. Joulu meni kotona, juuri niin kuin joulun kuuluukin mennä. Yhden kerran elämässäni olen joulun muualla viettänyt enkä samaa toista, ellei ole pakko, ei ole mitään hohtoa viettää joulua jossakin "etelän lämmössä". Paluulennot on suunniteltu siten, että kotona ollaan taas tulevanakin jouluna.
Joulun jälkeen starttasi paluulento, selvisin 1 h 15 min vaihdosta New Yorkista ja laskeuduin laukkuineni takaisin Guayaquiliin. Saman päivän iltana laskeutuivat onnekkaasti myös isoveljeni vaimoineen ja vietettiin pari viikkoa reissaillen ympäri Ecuadoria. Ohjelmaan kuului muun muassa ihana Cuenca, uusi vuosi Amazonin sademetsässä, siellä myös yöllinen sammakon hyökkäys vessassa, pakolliset vatsataudit, kuninkaiden juhla Salinasissa ja pääsipä velipoikakin syömään marsua!
Sitten olikin aika palata takaisin kotikylääni, joka ei ollut yhtään viime näkemää lämpimämpi. Täten hieman muuttuneesta asetelmasta jatkan taas siis blogin kirjoittelua. Täällä nyt ollaan sitten vielä ainakin vuosi 2014, jos kaikki menee hyvin. Lukemisiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)