Ne viimeiset ja pitkät sanat

Tyypilliseen tapaan, elämässä lähti iso pyörä päälle, paljon muutoksia ja blogi ikään kuin unohtui. Niin joskus käy. Lyhyesti: Vuoden sopimukseni Salinasissa päättyi joulukuussa ja kaipasin jo kaupunkiin. Elämä vuoristokylässä kokemuksena oli hieno, mutta ajan kuluessa eksoottinen kokemuskin muuttuu rutiiniksi ja oli aika kysyä itseltäni, onko tämä minulle sopiva elämäntapa? Pitkän päälle ei. Pienet kuviot alkoivat ahdistaa, viimeisinä kuukausina Salinasissa syöksyin lähes joka viikonloppu Quitoon tai jonnekin muualle. Kaipasin enemmän ihmisiä ympärilleni ja vaihtoehtoja vapaa-ajan tekemiseksi. Kaunis vihreä vuoristomaisema muuttui seiniksi, jotka alkoivat kaatua päälle.

Lähdin siis ja olo oli kuin silloin, kun nousee pinnalle sukelluksessa ja saas taas vetää keuhkot täyteen ilmaa. Kaupungin syke, kahvilat, ravintolat ja kaupat! Supermarketin mahdottoman suuri tuotevalikoima! Taksit, bussit ja liikenneruuhkat! Se, että olen vain yksi numero ihmismassassa! Ihanaa! Kului kuukausia, etten halunnut edes ajatella Salinasia.

Kun reilut kaksi vuotta sitten lähdin Suomesta vapaaehtoiseksi Ecuadoriin, en todellakaan tiennyt, mikä minua odotti. 1500 asukkaan kylä Andeilla imaisi minut sisäänsä kuin musta aukko ja sai minut vielä jäämäänkin. Kylän dynamiikkaa on hankala selittää, hieman se ehkä on blogin kautta auennut, mutta tehdään vielä tällainen summaamisharjoitus:

Kuvitelkaa syrjäinen muutanan perheen asuttama kylä hankalien kulkuyhteyksien takana, jossa ihmiset asuvat köyhyydessä.
Kuvitelkaa, että sinne kylään saapuu italialainen pappi, jonka johdolla kylä alkaa järjestäytymään ja pyrkimään pois köyhyydestä.
Kuvitelkaa yhteisöllisyyden tunne, kun talkootyöllä rakennetaan taloja ja istutetaan kasveja.
Kuvitelkaa, että syrjäiseen, omiin oloihinsa tottuneeseen kylään alkaa tasaisena virtana ilmestyä ulkomaalaisia asiantuntijoita neuvomaan ja ohjeistamaan, plus hillitön määrä vapaaehtoistyöntekijöitä ja opiskelijoita tekemään kuka mitäkin.
Kuvitelkaa, kun näistä lähtökohdista perustetaan yrityksiä.
Kuvitelkaa, kun pikkuhiljaa ihmisten elintaso nousee, toisilla ehkä enemmän kuin toisilla.

Ynnätkää kaikki nämä kuvitelmat yhteen ja päätelkää siitä nykypäivän tilanne, millaisia jännitteitä kyseinen kehityskaari ja kiinteät perhesuhteet kylässä saattavat aiheuttaa.

Saatatte hoksata, mistä minun aiemmin mainitsema pinnalle ja keuhkot täyteen ilmaa -tunne johtui. Myönnän: lähtiessä oli vähän sellainen "pitäkää tunkkinne" -meininki. Palasin jouluksi Suomeen, suuntasin sieltä Kolumbiaan ja lopulta asetuin Quitoon. Täällä mietin seuraavaa askeltani ja hengitän pääkaupungin sykettä.

Huomasin pikkuhiljaa palaavani samoihin kaavoihin, kuin ennen Suomesta lähtöäni. Tulevaisuus huoletti ja oma paikka oli hakusessa. En tiennyt, missä maassa rakentaisin tulevaisuuteni: rakastan Lattareiden iloa ja ihmisten henkisyyttä ja kykyä heittäytyä hetkeen. Toisaalta Euroopassa kiehtoo asioiden toimivuus, korkea elintaso ja välillä kaipaan myös ihmisten "enemmän logiikkaa vähemmän tunteenpaloa" (kuvauksen lanseerasi ystäväni Lauri) -mentaliteettia.

Olen muutaman kerran käväissyt Salinasissa pankki- ym. muiden asioiden merkeissä. Se ei enää tuntunut samalta. Suuri osa ulkomaalaisyhteisöstä on lähtenyt pois ja kylä on hiljentynyt omiin rutiineihinsa. Yöelämä, joka uskokaa tai älkää oli ennen aika vilkasta, on kutistunut lähes olemattomaksi. Asia, joka oli pysynyt samana kuin ennenkin, oli loputon kylmyys ja vesisade.

Mietin siis kaksi kertaa, viitsinkö viikonloppuna lähteä toukokuun kyläjuhlille. Lähdin kuitenkin.

Matkustin Salinasiin perjantaina ystäväni Marian kyydillä. Meitä oli auto täynnä aitoja ja "sydämeltään" salinalaisia, kuten meitä muualta tulleita kutsutaan. Matkalla höpötimme niitä näitä, kuuntelimme reggaetonia ja naureskelimme, kuinka typeriä kappaleet ovat.

Saavuimme perille iltapäivällä ja autosta ulos astuessani minua syöksyi tervehtimään rakas koirakaverini Bodi. Se asuu toisella puolellä kylää, enkä todellakaan tiedä kuinka tiesi, että olin tulossa.

Kävelin keskusaukiolle, jossa oli entiseen tapaan käynnissä lentopallopeli. Poikkeuksellisesti ei satanut ja ihmisiä oli kokoontunut nauttimaan auringosta. Nyökkäilin, vilkuttelin ja vaihdoin muutaman poskipusun. Vastaan tuli italialainen ystäväni Mario, jonka kanssa vaihdoimme kuulumiset. Hän oli iloinen nähdessään minut.

Hain avaimen Carmenilta, jonka luona majoituin. Matkalla asunnolle törmäsin Padreen, joka ei ensin meinannut tunnistaa minua, sillä olen leikkannut ja värjännyt hiukset. Sitten hän kuitenkin hoksasi, kuka muuttuneen ulkokuoren takana on. Halasimme.

Menin sisälle Carmenin asuntoon avaimella. Se ei tuntunut kiusalliselta vaan luontevalta, ihan kuin olisin saapunut kotiin - asuinhan hänen kanssaan ennen kahdeksan kuukautta.

Palasin Padren talolle, jossa nuorempi pappi Guillermo kutsui minut pöytään illalliselle. Söimme yhdessä Gracielan kokkaamaa ruokaa, kuten aina ennenkin.

Illallisen jälkeen siirryin Sucon, Carmenin kumppanin, pizzeriaan. Katsoin hetken aikaa piirrettyjä Camilan kanssa. Vauvasta, jonka kanssa ennen jaoimme asunnon, on kasvanut pikkuinen puheleva neiti. Pizzeriassa pyörähteli tuttuja, jotka kyselivät kuulumisia ja illan suunnitelmia.

Kävelimme Carmenin ja Camilan kanssa kotiin ja joimme teetä. Juttelimme.

Illalla hiippailin Pattyn vasta-avaamaan baariin keskusaukion kulmalle. Siellä on karaokelaitteet ja oluen lisäksi tarjolla myös coctaileja. Tunnelma oli katossa ja laulu raukui, tartuin itsekin illan kuluessa mikkiin ja kajautin ilmoille Tracy Chapmanin Fast Carin ja Marion kanssa REMin It's The End Of The Worldin. Laulu oli täydellisen epävireistä ja puolet sanoista meni ohi. Meillä oli älyttömän hauskaa.

Lauantai-aamuna lähdimme ostoksille Guarandaan. Guaranda on Salinasille kuin Kajaani aikoinaan Paltamolle: pieni maalaiskaupunki, josta saa kaiken tarvittavan mutta ei mitään enempää. Turisteille sillä ei ole mitaan tarjottavaa, ainoastaan aivan tavallista elämää, mutta sehän onkin jo paljon. Näin pienen intiaanimummon kävelevän kadulla ilman kenkiä ja muistan, että oikeastaan minulla on kaikki ihan hyvin. Ostimme torilta jättitertullisen vihreitä banaaneja, ilmapalloja ja kävimme supermarketissa. Löysimme kadulta rahapussin, jossa on kymmenen dollaria ja hieman kolikoita. Pysähdyn hetkeksi miettimään: Suomessa veisin rahapussin vaikkapa läheiseen kauppaan; täällä en usko hetkeäkään, että se löytäisi tiensä oikealle omistajalleen, joten parempi pitää rahat itse. Näin ympäristö meitä muokkaa. Maksoimme rahoilla lounaat kanaravintolassa.

Ystäväni Cathy pyysi minua tuomaan lääkkeitä apteekista. Takaisin Salinasissa vein ne hänelle. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja meillä oli paljon puhuttavaa. Myös edellisen illan karaoke painoi, joten lopulta päädyn ottamaan päiväunet Cathyn sängyssä. Sen jälkeen menimme kävelylle suolakaivoksille. Ne ovat oleellinen osa kylän historiaa ja täynnä erityistä energiaa. Noustessani portaita pitkin takaisin kylään huomasin, että kehoni on jo tottunut pois korkeudesta. Hengästyin ja minun oli pysähdyttävä lepäämään useita kertoja.

Söimme Cathyn ja Marion kanssa illallisen Pablon pizzeriassa, jossa pizzani koostui Salinasin kuivatuista sienistä, uuden italialaisyrityksen Dolomitin kylässä valmistamasta salamista ja tomaatista. Salinasin jälkeen en enää useinkaan syö pizzaa: pizza missään muualla ei vain yksinkertaisesti maistu niin hyvältä.

Illalla kylä kokoontui areenalle valitsemaan kylälle kuningattaren. Kolme nättiä nuorta tyttöä pyörähteli lavalla perinne- ja juhlapuvuissa, vastaili kysymyksiin, hymyili ja vilkutteli. Mietiskelen hiljaa mielessäni, miksei lavalla pyörähtele myös miesehdokkaita komeuskuninkaaksi, vaikka tiedänkin jo vastauksen. Tämä ei kuitenkaan ole oikea paikka tulla ulkomaalaisena arvostelemaan (Välihuomautus: päivällä järjestettiin myös kukkotappelu, mutta sitä en mennyt katsomaan). Yksi kolmesta nätistä tytöstä voitti kruunun ja hänen parikymppisistä naisista koostuva kannatusjoukkonsa villiintyi täysin. Juhlat jatkuivat kansanmusiikin merkeissä ja tanssimme ringissä tanssia, jonka jäykkäjalkaisinkin suomalainen oppisi: marssitaan ympyrää musiikin tahdissa ja vaihdetaan suuntaa, kun kuka tahansa rinkiläisistä niin päättää. Bileet jatkuivat Pattyn baarissa.

Sunnuntaiaamuna heräsin kahdeksalta, kun Camila hakkasi oveani. Vielä nukuttaisi, mutta vaaleanpunaiseen Disney prinsessa -pyjamahaalariin pukeutunut melkein kolmevuotias halusi kiivetä sänkyyn ja jutella pehmoleluista. Carmen tuli hakemaan Camilan pois jotta voin jatkaa uniani, mutta enää ei väsyttänyt. Nyt ymmärrän, mistä äidit saavat loputtoman energiansa. Täysin tavoistani poiketen menin messuun, jossa tunnen oloni kiusaantuneeksi, erityisesti synnintunnistusrukouksen aikana. Muistutin itseäni, että minun täytyy joskus kysyä Padrelta tai Isä Guillermolta, miksi katolilaisten täytyy tuntea niin paljon syyllisyyttä. Onko luterilaisilla sama juttu, en muista yhtään.

Messun jälkeen kiipesin kylän yläpuolella kukkulalla sijaitsevalle ristille. Salinasissa asuessani minulla oli tapana kiivetä sinne usein mietiskelemään ja ihailemaan maisemaa: blogin otsikkokuva on otettu sieltä. Olin toivonut saavani olla yksin, mutta ristillä oli muitakin. Kävelin siis hieman kauemmaksi ja istuin alas heinien sekaan.

Tämä kirjoitus on aivan liian pitkä, tiedän, enkä oletakaan että jaksatte lukea sitä loppuun saakka. Tämä kirjoitus ei olekaan tarkoitettu teille lukijoille, vaan minulle itselleni. Istuessani kukkulalla ja hengittäessäni vuoristoilmaa ymmärsin, että nämä kuukaudet poissa Salinasista olivat aika, jonka tarvitsin prosessoidakseni kokemustani ja oppimisiani.

Minä en ole enää sama ihminen, joka saapui Salinasiin reilu kaksi vuotta sitten. Kämppäkaverini Francisca aina jaksaa kysellä nauraen, mitä tapahtui sille blondille, joka lököttävissä farkuissaan istui hiljaa Padren keittiön nurkassa, puhui vähän ja pyrki löytämään kaikkiin kysymyksiin mahdollisimman korrektin vastauksen. En ole enää blondi ja jalkaan mahtuvat nyt pari numeroa pienemmät farkut, mutta kyse ei ole vain ulkoisesta muutoksesta.

Täkäläiset yleistävät usein meidät "eurooppalaiset" samaan kategoriaan, aivan kuten mekin puhumme "latinoista". Negatiivisessa merkityksessä "eurooppalaisuus" tarkoittaa yletöntä rationalisuutta, tunnekylmyyttä ja joustamattomuutta. Positiivisessa merkyksessä se on liberaalia ajatusmaailmaa, vapautta, vastuuntuntoa ja uteliaisuutta nähdä maailmaa. Esimerkki negatiivisesta merkityksestä: Mennessäni hierontaan, jonka piti myös puhdistaa energioita, Francisca neuvoi minua olemaan olematta "niin eurooppalainen". Toisin sanoen: heittäydy kokemukseen, äläkä heti tuomitse sitä huuhaaksi. Esimerkki positiivisesta merkityksestä: Kun ilmoitin pomolleni lähteväni Salinasissa, hän kertoi ymmärtävänsä, sillä "teillä eurooppalaisilla on erilainen mentaliteetti". Haluamme nähdä maailmaa ja kerätä kokemuksia, emme tyydy vallitseviin olosuhteisiin vaan haemme muutosta.

En välttämättä täysin allekirjoita moista kategorisointia, sillä eurooppalaisia on moneen lähtöön. Toisaalta, kyllähän mekin puhuimme "latinoista", vaikka heitäkin on maailmassa miljoonittain ja varmasti löytyy eroja maiden ja yksilöiden välillä. Jotakin todellisuuspohjaa näille yleistyksille varmasti on.

Luin juuri tänään artikkelin, jossa Deepak Chopra puhuu ehdollistetusta mielestä. Tiedän, että siellä moni suomalainen pitää asiaa höpönpöpönä ja pohtii, kuinka joku muka on valmis maksamaan jopa 159,50€ kuunnellakseen moisen huuhaa-gurun luentoa. Toisaalta moni varmasti on valmis maksamaan tuon 159,50€ luullen, että tuolla hinnalla saa avaimen valaistukseen.

(Välihuomautus: Tarkkailtuani Suomea ja suomalaisia (ja muita länsimaisia) täältä matkan takaa olen huomannut, että meillä on tapana vetää asiat vähän övereiksi. Muodissa olevan fitness-lajin yhteydessä puhutaan "yleisestä hyvinvoinnista", vaikka varmasti yleisen hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeämpää, että ihmiset liikkuisivat hieman enemmän ja söisivät vähän terveellisemmin ilman tarvetta treenata itseään huippukuntoon. Puhutaan "downshiftingistä" ja "mindfulnesista" ja "paleodieetistä" ja mistä ikinä ja sitten stressataan siitä, kun ei olekaan varaa palkata life coachia tai ei ehditty joogatunnille tai meditoimaan ja vahingossa syötiinkiin himppusen lisäaineita. Loppujen lopuksi pointti lienee vain, että ei pitäisi stressata niin paljoa.)

Mutta siis tuo Deepak Chopran ajatus ehdollistetusta mielestä oli minusta todella mielenkiintoinen. Olenko suomalainen vai eurooppalainen, eurooppalainen vai latino, kaupunkilainen vai maalainen, onko sillä loppujen lopuksi väliä? Tämän hoksattuani totesin, että samalla voin myös heittää viime aikoina kokemani kipuilut romukoppaan. Voitteko kuvitella: minä olen viime aikoina kokenut ahdistusta jopa siitä, etten ole mielestäni kokenut tilanteen huomioonottaen riittävästi ahdistusta! Lähes 31-vuotias, ilman työtä, asuntona jaettu kämppä jossa jaettu huone jossakin etelä-amerikkalaisessa pääkaupungissa, siis nyt täytyisi kyllä ahdistaa ihan älyttömästi!!! Ja nyt ahdistaa kun ei ahdista, onko minussa jotain vikaa???

Viime kuukausina olen usein miettinyt, miten aika Salinasissa meni niin nopeasti, että välillä minusta tuntuu, etten ole siellä ollutkaan. Mutta, nyt siellä käydessäni, kukkulalla istuessani muistin, että minähän olin siellä, asuin siellä, tein työtä siellä ja se kaikki muutti minua. Kyllä minua edelleen hieman jännittää, että mihin tässä elämässä lopulta päätyy vai päätyykö mihinkään. Mutta ei, ei ahdista älyttömästi. Salinasin avulla, sen kautta ja ansiosta, minä irrottauduin osasta ehdollistamisista ja sosiaalisesta ohjelmoinnista, Chopran hienoja termejä käyttäen.

Kuvasin tuossa aikaisemmin aika tarkkaan viikonlopun tapahtumat, sillä ne kaikki olivat minulle todella tärkeitä. Kuten sanoin, lähdin Salinasista joulukuussa melkoisen kypsyneenä. Nyt palatessani yllätyksekseni huomasin, että se tunne meni jo. Minulla oli Salinasissa hyvä olla.

Oli ihanaa viettää aikaa Carmenin ja Camilan kanssa pitkästä aikaa.
Oli ihanaa nähdä Padre: hänen tarmonsa ja vuosikymmeniä kestänyt kärsivällisyytensä Salinasin parissa on todella inspiroiva esimerkki.
Oli ihanaa nähdä tuttuja ihmisiä ja huomata, että minut muistettiin. Lukuisten tuttavuuksien lisäksi onnistuin luomaan kylässä myös hyviä ystävyssuhteita. Toki en pitänyt kaikista eivätkä kaikki minusta, mutta ei tarvitsekaan.
Oli ihanaa huomata, että minusta on oikeasti tullut paljon rohkeampi ja heittäytymiskykyisempi kuin ennen. Tartuin karaokemikkiin myös lauantaina iltapäivällä käydessäni kahvilla kyseisessä kuppilassa. Ennen olisi hävettänyt mutta enää ei - silloin kun laulattaa niin pitää laulaa.
Oli todella ihanaa saada muodostaa osa pienen kylän historiaa.

Laulu sanoo "If you make it there you'll make it anywhere, New York New York". Itse uskon, että jos sopeuduin Salinasiin, niin sopeudun kyllä moneen muuhunkin paikkaan. New York on siihen verrattuna helppo vaihtoehto.

Vuosia sitten huimana nuorena otin vasempaan käsivarteeni tatuionnin "Omnia mea mecum porto". Se on latinaa ja tarkoittaa "kaiken omani kannan mukanani". Muistan silloin kaivaneeni jostakin Internetin syövereistä tarinan lauseen alkuperästä, joka muistaakseni kertoi jostakin menestyneestä heppulista, joka laivansa upotessa hyppäsi kyydistä, hihkaisi "Omnia mea mecum porto" ja antoi kaiken omaisuutensa painua pohjaan. Hän ei huolehtinut omaisuutensa menettämisestä, sillä tiesi kyllä pärjäävänsä omien päänsä sisäisten asioiden ja ominaisuuksien avulla.

Nyt minun on aika paketoida aika Salinasissa yhdeksi noista pään sisäisistä asioista. Kaikki, mitä siellä oivalsin ja opin: ne muuttuvat ajatuksiksi, ideoiksi ja teoiksi, jotka vievät minua eteenpäin elämässäni.

Näin, kuukausia fyysisen lähdön jälkeen, olen myös mieleni tasolla valmis laskeutumaan korkeuksista. Hyvä minun oli siellä olla ja hyvä minun on sieltä myös lähteä. Tämä blogi hiljenee.

Kuvituksena Salinasin yllä viikonloppuna näkynyt sateenkaari. Minusta se sopii hyvin lopetukseksi.

P.S. En ole saanut mitään korvausta Deepak Chopran promoamisesta, jos haluavat minulle maksaa niin mielelläni otan vastaan ;)

Tasa-arvoinen oikeus olla menemättä naimisiin

Keittelen täällä hernekeittoa ja paistan Hanna-tädin kakkuja. Kakut paloivat eikä keitto kypsy koskaan. Nyt olen sitten nälkääni syönyt niitä palaneita kakkuja ja on jo sen verran ähky olo, ettei keitto varmaan enää maistukaan, sitten kun se joskus valmistuu vuonna 2018.

Pistipä silmään, että Suomessa on tasa-arvoinen avioliittolaki mennyt läpi. Hieno juttu, ei varmaan täällä katolilaisessa Ecuadorissa tule tapahtumaan ihan heti. Muistuu mieleeni erään papin kanssa käyty keskustelu, jossa avainviesti oli, että maat voivat säätää lakejaan, mutta luonnonlaki on niiden kaikkien yläpuolella. Ei varmaan ole hankala arvata, kumpi osapuoli keskustelussa oli sitä mieltä.

Muuten olen kyllä tässä avioliiton suhteen pakkomielteisessä maassa todennut myös, että on melko suuri oikeus olla menemättä naimisiin. Täällä, erityisesti pikkukylissä, ihmiset, erityisesti naiset, luokitellaan pitkälti sen mukaan, onko naimisissa vai ei. Kunnon naiset ovat naimisissa ja naimisissaolevat pysyvät siellä minne kuuluvat, eli kotonaan. Muuten he ovat karishinoja, joka on quichuan kielen sana kuvaamaan naisia, joita ei kotityöt kiinnosta.

Eräs nuori alkuperäisväestöön kuuluva nainen kertoi todellisuudestaan kotikylässään: Jos vanhemmat saavat nuoret kiinni vaikkapa kirjeiden kirjoittelusta toisilleen, on mentävä naimisiin. Mennään siis teineinä naimisiin, aletaan tekemään lapsia ja parikymppisenä ryhdytään eroilemaan ja kiistelemään, että kenenköhän lapsia ne olivatkaan. Eikä siis siihen tyyliin, että kuka näistä lapsista saa kunnian huolehtia vaan niin, että miehet kieltävät isyytensä. Kärjistykset tulivat lähteeltä itseltään.

Paikallinen kaverini kertoi, kuinka häneltä oli taas tyypilliseen tapaan udeltu, miksi lapsia on vain yksi. Kyseinen vanhempi nainen oli tuumannut, että ei hänen aikanaan tiedetty, että asian voi itse päättää: lasten teko oli itsestään selvä velvollisuus kaikille.

Onneksi täälläkin asiat pikkuhiljaa muuttuvat. Tänään juuri pomo mainitsi, kuinka säännöllisin väliajoin kehottaa parikymppistä tytärtään ottamaan mallia ulkomaalaisista, jotka vielä kolmikymppisinäkään eivät kiirehdi naimisiin ja hankkimaan lapsia. Ei sillä että perinteisissä perhearvoissa olisi mitään pahaa, kunhan ne ovat jokaisen oma valinta, eivätkä ulkoapäin pakotettuja.

(Välihuomautuksena kerrottakoon, että Lojassa uskonnollisen taiteen museossa vieraillessani opin, että sen verran ulkoapäin pakotettuja perhearvot ovat, että espanjalaiset toivat ne kristinuskon mukana. Olivat nääs huomanneet, että perheen kautta ihmisiä on helpompi hallita, siispä alkuaikojen tauluissa Jumala, Jeesus ja Neitsyt Maria kuvattiin usein perheenä. Jälleen kärjistykset lähteeltä, tässä tapauksessa oppaalta, en keksi itse.)

Hieno oikeus, että kaikki saavat tasa-arvoisesti mennä naimisiin. Yhtälailla on hieno oikeus saada rauhassa tutustua kumppaniinsa ilman painetta mennä naimisiin, olla menemättä jos siltä tuntuu ja saada suunnitella oma lapsenhankintansa. Siirtykäämme myös näitä oikeuksia kaduille juhlistamaan!

Kuvituksena kuvia Otavalon kondorikotkapuistosta. Nyt tässä kirjoitellessani se hernekeittokin paloi pohjaan, nyt siellä on kivoja mustia sattumia seassa... Eikä edelleen ole valmista...

Juustofestarit 2014

Hupsista! Hirveästi tapahtunut, enkä ole ehtinyt kirjoittelemaan. Nyt kun alkavat viimeiset viikot olla käsillä, niin olen keskittynyt näkemään kaiken, mitä en tähän saakka ole ehtinyt näkemään. Mistäköhän sitä aloittaisi...

No, meillä oli taas marraskuun alussa juustofestarit! En hirveästi jaksanut räpsiä kuvia, kun parempiakin kuvaajia oli paikalla, mutta vilkaiskaapa kuvamateriaalia Salineriton Facebook-sivulta.

Olivat erittäin mukavat, tänä vuonna kolmipäiväiset kekkerit, ohjelmassa mm. bändejä, kilpailuja, tuotemaistatuksia, tanssia jne... Viime vuonna tuli osallistuttua Kaunein Marsu-kisaan, tänä vuonna oli kykykisan vuoro. Mikä kyky kyseessä, selaile kuvat niin saattaa paljastua...  

Nukuin viime yön yöbussissa ja matkustin tänään Guayaquilistä Salinasiin, tavoilleni uskollisena koisin koko matkan eli nyt on hieman hankaluuksia saada unta. Mutta hieman jo alkaa luomet lurppasemaan, elikkä lisää päivityksiä joskus toiste... Hyvää yötä!

Lempikauneudenhoitotuote

Linjastani poiketen teen tällaisen ulkonäköpostauksen. Kuten moni muukin asia täällä, niin myös kauneudenhoitorutiinit ovat yksinkertaistuneet roimasti. Mitäpä sitä montaa purkkia haalimaan, kun yksi riittää aivan mainiosti, jaettakoon tämä ihmetuote myös muille:

Johsonin vauvaöljy!

Alunperin löysin tämän tuotteen reilu vuosi sitten, kun viidakossa opas sanoi, ettei tulisi käyttää hyönteiskarkoitetta, sillä se karkoittaa myös viidakon eläimet, vaan parempi käyttää Johnsonin vauvaoljyä. No eihän se siihen tarkoitukseen tietenkään toiminut, joten palasin puskista täynnä ötökänpuremia.

Sittemmin putkilo hautautui jonnekin, kunnes törmäsin siihen jonkin aikaa sitten uudelleen. Päätin kokeilla, mihin ainetta voisi käyttää mutta kysymys onkin, mihin sitä ei voi käyttää! (Tuohon jo vastasinkin: hyönteiskarkoitteena. Toimii kuitenkin moneen muuhun tarkoitukseen.)

Johnsonin vauvaöljyllä saa silmämeikin poistettua.

Sillä kosteuttaa vartalon.

Kasvot myös.

Toimii käsirasvana.

Toimii hätätapauksessa myös huulikiiltona.

Sillä voi tehdä öljyhoidon hiuksiin.

Seuraavaksi kokeilen sekoittaa kahvinpuruun ja käyttää kuorinta-aineena.

Tämä paljastus varmasti kaataa koko kosmetiikka-alan: Nainen ei tarvitse kosmetiikkalaukkuunsa mitään muuta kuin Johnsonin vauvaöljyä!!!

Yksi kaveri tosin väitti saaneensa vauvaöljystä näppyjä. Lääkäri oli kuulemma sanonut, että aine on täynnä kemikaaleja eikä hyväksi iholle. En usko, jos käy vauvan pepulle niin kyllä se sillon käy aikuisellekin, lääkäri oli varmaan lahjottu suurten kosmetiikkayritysten toimesta.

Otin muuten viime viikonloppuna tatuoinnin, tällaisen:

Kävin myös Marc Anthonyn ja Juan Luis Guerran yhteiskonsertissa, siis heidän:

Vesisadepäivän aatteita

Harmaa sateinen vesisadepäivä. Juuri täydellinen völjyä kotona ja katsoa putkeen monenmonta Iholla-jaksoa MTV Katsomosta. Onneksi on tuo Iholla, niin ei käsitys suomalaisen miehen sielunelämästä rajoitu vain Lauriin. Myönnettäköön, että syön töllötyksen ohella dulce de lecheä lusikalla purkista, älkää kertoko isoveljelle.

Minulla alkaa aika vuoristokylässä käydä vähiin. Kahden kuukauden päästä olen Suomen visiitillä ihastelemassa räntäkeliä ja pimeyttä.

Juttelin eilen italialaisen tuttavani kanssa, joka kysyi, onko minulla Suomea ikävä. Hän on asunut Ecuadorissa jo pitemmän aikaa ja päättänyt rakentaa elämänsä tänne, mutta kertoi kuitenkin ikävöivänsä maataan säännöllisesti.

Kerroin, että välillä minulla on ikävä ihmisiä: kavereita ja perhettä. Sitä, kun ei voi olla läsnä syntymäpäivillä ja muussa mukavassa tai kuuntelevana korvana tai halaajana murheen aikana. Skype, sähköposti, whatsup ja Facebook auttavat, mutta ei kuitenkaan ole sama asia.

Suomalaista työkulttuuria myös kaipaan. Sitä, että asiat hoidetaan niin kuin on sovittu. Mutkattomuutta, ettei joka väliin tarvita leimattua viralliselle paperille tulostettua dokumenttia. Joustavia työaikoja ja -paikkoja. Sitä, ettei pomolla tarvitse olla vastausta kaikkeen, vaan myös alaisten on suotavaa ja heillä on halua käyttää omaa harkintaa ja ratkaisukykyä. Täsmällisyyttä.

Ikävä ei ole Suomen säätä. Täällä harmaat päivät kestää, kun kuitenkin lähes päivittäin näkee pilkahduksen aurinkoa. Kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus putkahtamisesta keskelle Suomen pimeintä talvea.

Italialaisen tuttumme kanssa jaoimme näkemyksen, että elämän logiikka on erilainen Etelä-Amerikassa ja Euroopassa. Siellä täytyy opetella säännöt, käytännöt ja aikataulut ja sen jälkeen homma toimii. Täällä koskaan ei tiedä asiaa aloittaessaan, kuinka se tulee päättymään. Joskus se on ärsyttävää, varsinkin jos olisi tärkeää saada asia päätökseen jollakin tietyllä tavalla, mutta toisaalta se tuo mukanaan jännitystä. Euroopan malli on joskus vähän robottimainen.

Maustetta elämään tuo myös vaaran tuntu. Suomessa jos lähden liikkeelle ilman pyöräilykypärää tai turvavöitä, unohdan vaihtaa palohälyttimen patterit tai jätän vakuutuksen ottamatta, pelkään kuolevani päivän aikana ihan varmasti ja ahdistun. Täällä vaaran tuntuun suhtautuu erilailla - sitä ei ajattele. Lava-auton lava ei ehkä ole turvallisin paikka matkustaa, mutta hiukset hulmuavat siellä kivasti. Suurkaupungissa saattaa tulla ryöstetyksi, mutta sellaista se on.

Paluukulttuurishokki alkaa jo kolkutella, kun ihmiset kyselevät Suomen visiitin suunnitelmia. "Katson päivä kerrallaan paikan päällä" toimii täällä mutta ei siellä, kun kalenterit täytetään kuukausia etukäteen.

Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin, niin tuollaiset pienet asiat saavat minut tuntemaan oloni Ecuadorissa elävämmäksi kuin Suomessa. Joskus on Suomea ikävä, mutta ihan varmasi tulen vielä ikävöimään myös Ecuadoria.

Viidakon eläjiä

Viime perjantai oli Ecuadorissa kansallinen vapaapäivä, joten otettiin suomalaiskommuunini toisen jäsenen Laurin kanssa ilo irti ja lähdettiin reissuun. Ilman sen kummempia suunnitelmia päädyimme Ambatoon, Puyoon, Macasiin ja vesisateen säikäyttämänä takaisin Ambaton kupeeseen Bañosiin. Macasissa käytiin eläinten turvakodissa, jossa elelee monenmoisia viidakon eläimiä.

Hieman jäi epäselväksi kuinka tuo homma toimii, ilmeisesti eläimet on syystä tai toisesta otettu hoitoon ja tarkoituksena palauttaa myöhemmin takaisin luontoon. Osa kuitenkin, kuten nuo jaguaarit, ovat syntyneet tarhassa. Sen verran kesyjä veijareita kaikki olivat, että en tiedä pärjäisivätkö ilman säännöllistä ruokintaa.

Macasista suunnattiin Bañosiin ja siellä lilluttiin sunnuntaipäivä kylpylässä. Eivät yhtään hullumpia nuo pitkät viikonloput.

Henkilöllisyystodistus

Terve.

Ihan vaan tällainen pikainen ilmoitus, että elossa ollaan.

Kotona oli sähköt poikki neljä päivää, eli eipä sitten ollut nettiäkään. Tosi mukavia iltoja kynttilänvalossa.

Nyt olen Quitossa taas vaihteeksi. Quitosta on viime aikoina tullut toinen koti, jossa pistäydyn ainakin joka toinen viikko. Alkaa näkyä oireita, että vuoristokylässä on vietetty riittävästi aikaa. Tosin on tämä Quitokin aikamoinen, tänään vietin tuntikausia julkisissa kulkuvälineissä yrittäen siirtyä tapaamisesta toiseen ja ihan varmasti oli taas manipuloituja taksimittareita, kun sellaisella vauhdilla surisivat eteenpäin.

Tässä minun uusi ecuadorilainen henkilöllisyystodistus. Ei edelleenkään ole ajatuksena jäädä tänne loppuelämäkseni, mutta tuo korttinen oikeuttaa minut matkustamaan Galapagos-saarille paikallisten hinnoilla, njähnjäh. 

Mukavaa viikonloppua!