Vuosi Salinasissa

Tänään minulla tuli vuosi täyteen Salinasissa.  Tasan vuosi sitten saavuin tänne, oli sateinen ja pimeä ilta aivan kuten tänään, melkein kompastuin tiessä olevaan kuoppaan aivan kuten tänään ja talon katolla juoksi rotta. Rottaa en nähnyt tänään.

Yritin moneen otteeseen kirjoittaa jotain syvällistä ja koskettavaa vuoden opeista, mutta rehellisesti sanottuna eipä tule mitään mieleen. Vuoteen on toki mahtunut monenmoista, mutta sanoiksi pukeminen on hankalaa. Minun blogi ei ole niin suosittu, että olisi varsinaisia "usein kysyttyjä kysymyksiä", siispä keksin näin vuoden kunniaksi kysymykset itse. Kuvituksena jotain satunnaisia lemphetkiä/otoksia matkalta.

Enää en jaksa hihkua joka kerta kun näen laaman, mutta ovat ne silti hienoja eläimiä. Enkä edelleenkään erota laamaa ja alpakkaa toisistaan.

Kannattiko lähteä? No kannatti. Liioittelematta voin sanoa, että kertaakaan en ole lähtöpäätöstä katunut. Vuosi on valanut lisäuskoa, että elämä kantaa ja ovia avautuu, kun pitää silmät ja mielen auki.

Turvallista tai ei, kyllä jokaisen lapsen täytyy joskus saada matkustaa traktorin kauhassa. Ei tarvitse ajaa kovaa. 

Olenko kasvanut ihmisenä? No enpä tiedä. En koe olevani kovinkaan eri ihminen, mutta ehkä se oma itseys on kirkastunut.

Camilan, pikku Picachun kanssa. 

 Onko maailmankuva muuttunut? Joissakin määrin, eikä ehkä siihen suuntaan kuin luulin. Minusta on tullut kriittisempi monia ja suvaitsevampi toisia asioita kohtaan. Maailma on taas pienentynyt himpunverran, loppujen lopuksi elämä ei ole kovin erilaisempaa ecuadorilaisessa vuoristokylässä kuin suomalaisessa pääkaupungissa.

Mikä on ollut parasta antia? Ihmiset, joihin olen saanut tutustua matkan varrella.

Uusia ystäviä.

Mitä on ollut eniten ikävä? Ihmisiä, joista täytyy olla kaukana ja suomalaista ruokaa.

Uusi vuosi perheen parissa viidakossa, kuvassa Anakonda-jahdissa.

Missä on ollut eniten kestettävää? Jokapäiväisessä riisissä. Siinä, että asiat etenevät madellen ja tuloksia syntyy hitaasti. 

Päivä, kun tutustuin Panchoon. Panchon kohtalosta sen verran, että hän muutti ennen Suomen matkaani naapuriin asumaan ison tyttömarsulauman pariin ja oli oikein iloinen. Viimeaikoina en ole kuulumisia kysellyt kun en halua kuulla, jos hän on päätynyt pataan.

Mikä on yllättänyt? Kuinka hyvin olen sopeutunut elämään ilman neljää vuodenaikaa ja aina samanmittaiseen päivään. Luulin, että se olisi tylsää, mutta Ecuadorin vuorokausirytmi onkin rauhoittanut.

Tätä pientä luovaa hulluutta Suomessa kaipaan. Miksi emme koko kylä valmistelisi yhdessä näytelmää? Kuvassa Kuninkaiden juhlan (6.1) näytelmä Chazojuanin kylässä. 

Mitä muuttaisin Ecuadorissa enemmän Suomen kaltaiseksi? Asiat enemmän järjestykseen ja tehokkuutta peliin.

Mitä muuttaisin Suomessa Ecuadorin kaltaiseksi? Enemmän spontaania elämäniloa ja turha huolehtiminen pois, kun kumminkin eletään maassa, jossa on todella vähän huolehdittavaa. Ihmisyyttä ei pidä unohtaa tehokkuuden nimissä -- olisiko niin kamalaa, jos busseilla ei vaikka olisikaan minuuttiaikataulua, jos kuski kuitenkin hymyilisi ja huolehtisi, että matkustajat pääsevät perille.

Tällaisia mietteitä näin vuoden jälkeen. Nyt nukkumaan, huomenna 366. päivä.