Lähtö

Tänään minä sitten lähdin... Taaskaan en onnistunut tekemään tyylikästä lähtöä, kävellä siis lentokoneeseen hieno hymynkare huulilla taakseen katsomatta. Sen sijaan pääsi iso ja ruma parku.

Olin kentällä jo aamuyöstä, sillä lento Amsterdamiin lähti jo 7.05. Onneksi itku tyrehtyi koneen päästyäni ja olin jo unessa ennen kuin turvaohjeita oli ehditty antaa ja koisasin perille saakka. Amsterdamin kenttä on iso ja sieltä piti löytää Quiton kone melko tiukalla aikataululla. Minulla on Schipholin kentästä traumat, sillä muistan juosseeni siellä joskus teininä kamalassa vatsataudissa etsien epätoivoisesti porttia, joka osoittautuikin paikkanumerokseni koneessa.

Hetkonen, jos "kaikki muut portit" ovat tuohon suuntaan, niin mitkä ovat eri suuntaan?

Suunta oikea...

Voi ei taas turvatarkastus, ja lipun mukaan boarding jo alkanut...

Polttaa jo...

Perillä!!

Heti koneeseen noustuani sattui hellyttävä tilanne. Mies piti sylissään vauvaa ja yritti samalla nostaa laukkua hyllylle. Tuntematon nainen ehdotti, että voisiko hän ottaa vauvan syliinsä, jotta mies voi rauhassa laittaa laukut. Mies antoi vauvan, nainen piti sitä luontevasti kuin omaansa, eikä vauva sanonut tilanteeseen mitään. Jotenkin en vaan osaa kuvitella samaa tilannetta Suomeen. Ihmiset ympärillä varmaan vain katsoisivat, että näyttääpäs hankalalta ja jos vauva sattuisi itkemään, niin sitten kirjoitettaisiin mielipideosastolle, että kyllä pitäisi olla lapsivapaita lentoja. No tulipas kärjistettyä, kyllä me Suomessakin osataan ottaa tuntemattomia vauvoja syliin.

Lennolla olisi ollut vaikka mitä hyviä elokuvia katsottavana. Argo, Los Miserables, Django Unchained... Jostakin syystä minua ei leffat kiinnostaneet ja mietin, että katson sitten paluumatkalla. Piti ihan muistuttaa itseäni, että paluumatkaan on kauan aikaa ja leffat ehtivät vaihtua monta kertaa. En ihan vielä taida itsekään tajuta, mihin tuli taas pää pistettyä.

Viereeni sattui suomalainen mies, joka itse oli ollut kehitysyhteistyössä Nepalissa ja jonka sisko on asunut Ecuadorissa jo kauan. Sain yhteystiedot, nyt on siis joku suomalainenkin täällä tiedossa.

Lento saapui melkein ajallaan ja kentällä minua oli vastassa aikaisemman vapaaehtoisen Johannan kaveri Katty. Ecuadorilaiset todellakin ovat vieraanvaraisia: asun Kattyn luona alkupäivät ja tapasin jo appivanhemmatkin.

Jotenkin en saanut ajomatkalla lentokentältä Kattyn luo aikaiseksi tartuttua kameraan. En halunnut roikkua ikkunassa kuin mikäkin turisti, sillä ulkomuotoni ja takapenkiltä pilkistävä valtava rinkka eivät tietenkään paljastaneet minua vielä. Graffiteja, liikennevaloissa snackseja myyviä lapsia, koiria, rikotuilla lasipulloilla suojattuja aitoja... Musiikkia, hymyjä ja iloisia ihmisiä...

Huomenna vuorossa viisumin rekisteröintiä ja muita käytännön asioita. Hieman jännittää, kuinka päivä menee. Hieman jo alkaa väsyttääkin: kello Suomessa on nyt neljä aamulla. Vuorokausi sitten tähän aikaan herätyskelloni soi vartin päästä.

English: So today I left. Once again, I didn't manage to do it with style, but with a big cry instead. I just hate good byes... Luckily I fell asleep right away on the flight from Helsinki to Amsterdam. The flight to Quito went well also. I sat next to a Finnish guy whose sister lives in Ecuador, and he gave her contact information. There were plenty of good movies onboard, but I just didn't feel like watching them. I was thinking I'll watch them on the return flight, I guess I haven't yet understood myself it will be a while before I return... A friend of a friend was greeting me on the airport and I'm spending the first days at her place. Ecuadorians really are hospitable!!